Ovi avautui samassa ja Engelbrekt meni tulijaa vastaan, niin että piispa sai olla häiritsemättä. Uusi vieras oli Hannu kreivi ja Engelbrekt tervehti hänet tervetulleeksi.
Vasta sen jälkeen hän huomasi piispan, joka oli niin kiintynyt nuolien tarkastukseen, ett'ei ollut pitänyt silmällä, mitä hänen takanansa oli tapahtunut. Engelbrektin mainitessa kreivin nimeä hän kääntyi ympäri. Silloin sattuivat myöskin Engelbrektin ja kreivin silmät nuoliin ja kummankin mieleen näkyi niiden näkeminen jotenkin koskevan, enemmän kuitenkin kreivin. Hän riensi esiin ja otti molemmat nuolet kiihkeästi käsiinsä sekä silmäili niitä tarkoin.
"Tunnetteko nämä nuolet, kreivi?" kysyi Engelbrekt.
"Tunnen!" vastasi kreivi kääntämättä silmiänsä niiden kultakoristeista, joihin päivä paistoi omituisella loisteella.
"Ne ovat omituiset laatujaan", virkkoi Tuomas piispa, "ja jollen pety, niin ne ovat kaukaa peräisin ja ovat luultavasti tuodut saaliina pyhästä maasta. Kultakoristeet ovat kirjaimia ja ovat niiden näköisiä, jotka olen nähnyt muutamissa uskottomain käsistä tulleissa kultarahoissa."
"Niin kuin sanotte, arvoisa herra Tuomas piispa", alkoi nyt Hannu kreivi, "ne ovat tosiaankin niiltä kaukaisilta seuduilta peräisin ja ovat kerran kuuluneet Meklenburgin Albrekt herttualle, entisen Ruotsin kuninkaan isälle. Niitä kaupattiin kerta isälleni, mutta hän muisteli nähneensä ne Schwerinin linnassa ja aavisti niiden väärää tietä joutuneen myöjän käsiin. Kauppiaan nimi oli Lydeke Rosenbrygge…"
"Rosenbrygge!" keskeytti Engelbrekt. "Senhän niminen oli tuo häijy murhaaja Pyhän Yrjänän ammattikunnassa!"
"Lydert Rosenbrygge oli nyt puheena olevan miehen poika", jatkoi kreivi. "Isäni oleskeli silloin linnassaan Nowgartenissa itäisessä Pommerissa ja Lydeke kävi muutamalla kauppamatkallaan hänen luonansa siellä. Hän koetti kaikin tavoin saada isääni ostamaan nuo kallisarvoiset nuolet ja luuli niin varmaan puhuvansa sellaiselle, joka ei niitä tuntenut, että hän vielä mainitsi sen taikavoimankin, joka niillä sanottiin olevan ja jota seikkaa isäni muisteli kuulleensa Albrekt herttuan maininneen. Ja vihdoin yritti isäni ottaa haltuunsa sekä saksan että hänen nuolensa ja lähettää ne Meklenburgiin, mutta tuon ovelan miehen onnistui päästä pakoon. Silloin oli kuitenkin herttua tavallaan saavuttanut sen, mitä nämä nuolet lupaavat."
"Ja mitä ne lupaavat?" kysyi Tuomas piispa.
"Nämä kultasydämet kuuluvat olevan kirjaimia ja sisältävän lupauksen, että nuolien omistaja on saavuttava kruunun; mutta ne kuuluvat myöskin sisältävän varoituksen olemaan turmelematta omaa onneansa, sillä ehtona on puhdas sydän."