"Niinpä ennustus toteutuikin Albrekt herttuan pojassa", huomautti piispa. "Mutta teillä on hyvä muisti, kreivi, kun voitte tuntea nämä nuolet niin monen vuoden perästä…"
"Ne ovat yhteydessä toisen elämässäni sattuneen tapahtuman kanssa, jota en koskaan ole unhottava. Isäni oli kuollut ja Albrekt kuningas oli menettänyt Ruotsin kruunun ja oli vankina Skånessa ja hänen miehensä palasivat Saksaan toinen toisensa perästä. Heidän joukossaan oli myöskin sukulaiseni, Rafn von Barnekow, varmaankin hänet muistatte…"
"Hän oli jäykkä ja julma mies", sanoi Tuomas piispa, "ja muistaakseni oli hänellä tytär, jonka hän ryösti pois mieheltä ja lapselta, mikäli huhu kertoi … minä olin silloin kaniikkina Strängnäsin tuomiokapitulissa."
"Oikein muistatte", jatkoi kreivi, "se oli kälyni Richissa von Barnekow. Vanha ritari Rafn väitti itse, ett'ei hänellä ollut sydäntä rinnassaan, ja minun täytyi myöntää hänen toimineen niin kuin hänellä olisi ollut kivinen sydän. Richissa parka oleskeli hänen linnassaan, mutta hän eli kuin hautaansa suljettuna. Niin kului pari vuotta ja Rafn matkusti tyttärineen tänne Ruotsiin, ja kun hän tuli takaisin, niin Richissa oli naimisissa muutaman hänen ystävänsä, rikkaan mutta vähän arvossa pidetyn miehen kanssa, jonka linna ei ollut kaukana hänen linnastaan. Minä oleskelin silloin jonkun aikaa sukulaiseni luona, mutta sitten kului muutamia vuosia, ennen kuin tapasin hänet ja hänen onnettoman tyttärensä. Hän kertoi silloin minulle onnettomuutensa ja pyysi minua itseänsä pelastamaan, jos suinkin voin. Minä lupasin, sillä minusta oli jokainen ritari velvollinen tekemään kaikki hänen pelastamisekseen siitä kauheasta tilasta, jossa hän oli."
Piispa ja Engelbrekt kuuntelivat kertomusta mitä jännittyneimmin mielin ja jälkimmäinen osotti selvästi kasvojensa vaihtelevilla ilmeillä, kuinka läheltä kertomuksen päähenkilö häneen koski.
"Kohta kun Albrekt kuningas oli vankeudestaan palannut, pidettiin huveja vähän väliä ja onnettoman kälyni täytyi olla saapuvilla kaikissa. Muutamain sellaisten jälkeen, jotka oli pidetty Schwerinin linnassa, oli minun määrä panna pelastustuumani toimeen. Ainoa uskottuni oli muuan mies, johon täydellisesti luotin. Hän kuului muutamaan kauppiassukuun, jonka kanssa isäni oli ollut paljon asioissa. Hänen nimensä oli Eerikki Bildstein…"
"Eerikki Bildstein!" keskeytti Engelbrekt. "Niin … tunnetteko hänet?"
"Hän oli nuoruudenystäväni…"
"Ja nyt … onko hän kenties kuollut, tuo jalo mies?"
"Ei … ei, hän elää vielä, mutta täällä meidän seuduissamme on hänellä toinen nimi."
"Mikä sitten?"