"Entä Juhani?"
"Hän seisoi kohta sen jälkeen edessämme ja myöskin Balzar ritari, joka aluksi oli poikennut metsään, saapui paikalle. Molemmat tunsivat Juhanin ja loivat vihamielisiä katseita häneen, vaikka hän oli heidän henkensä pelastanut. Sukulaiseni nousi pystyyn ja huusi: 'sinä olet vankini!' ja kehotti minua ja Balzaria riistämään häneltä aseet. Mies kalpeni, mutta nosti päänsä pystyyn ja heitti sekä halveksivan että surkuttelevan katseen molempiin ritareihin. 'Toista olin odottanut teiltä, Rafn ritari', sanoi hän, 'yhtä varmasti kuin te, Balzar ritari, olitte odottanut minulta muuta, kuin että pelastaisin henkenne! Mutta nyt, vetäkää miekkanne, sillä toisen meistä täytyy kuolla!' — Balzar ritari kalpeni vuorostaan ja sukulaiseni kuohui vihaa. Balzar oli kuitenkin kelvoton ritariston jäsen, niin kuin hän oli kelvoton Richissan puolisoksikin. Ennen kuin kukaan saattoi arvatakkaan, oli hän hävinnyt. Useita miehiä oli sillä välin tullut lisää, metsässä ollut väijytys oli poissa ja he veivät Rafn von Barnekowin takaisin Schwerinin linnaan. Juhani ja minä jäimme kahden kesken. Se mitä olin kuullut ja nähnyt koski kovasti mieleeni ja koko sydämestäni hellyin surkuttelemaan tuota onnetonta ja epätoivoista miestä."
"Kiitän teitä vilpittömästi siitä myötätuntoisuudesta, jota silloin osotitte onnettomalle ystävälleni", sanoi Engelbrekt, "monta kertaa hän on siitä minulle puhunut!"
"Minuapa haluttaa kuulla kertomuksenne loppuun asti, kreivi", virkkoi
Tuomas piispa.
"Sen enempää ei minulla juuri ole sanomista", vastasi kreivi. "Eerikki Bildstein tuli luostarista. Hän antoi hevosensa miehelle, jonka hän tunsi, ja samana yönä kaatoi tuon epätoivoihinsa joutuneen miekka Balzar ritarin. Mutta jousi ja nuolet olivat kuolleen kauppiaan vieressä tiellä ja ne otti Eerikki ynnä eräät hopeavitjat, jotka olivat kuolleen kaulassa. Hänen isänsä oli ostanut kumpaisetkin vainajalta, joka petoksella oli ne pidättänyt itselleen."
"Ja Eerikki Bildstein eli Belgsting … hän piti ne myöskin ominaan?" kysyi taas piispa.
"Piti kyllä, mutta hän tarjosi ne ensin lunastettaviksi Albrekt kuninkaalle ja tämä antoi ne hänelle muistoksi itseltään."
"Belgstingiltä siis olette saanut nämä nuolet, Engelbrekt?" sanoi piispa tähän kääntyen.
"Niin … niin, Belgstingiltä", vastasi Engelbrekt selvästi koettaen pysyä tyynenä ja kääntää puhetta muuanne, joka tehtävä kenties olisi käynyt vaikeaksi, jollei Herman Berman olisi tullut huoneeseen.
Tämä suostui ilolla ratsastamaan arkkipiispa Olavin luokse. Sen jälkeen menivät kaikki ruokahuoneeseen, missä odotteli ateria, josta Märta muorille oli kunniaa.