Aterian jälkeen saatettiin ylhäiset vieraat huoneihinsa, mutta piispa otti Herman Bermanin mukaansa ja puheli kauvan aikaa hänen kanssansa arkkipiispa Olaville toimitettavasta asiasta.
"Hän on vakava herra", sanoi piispa, "ja paljon elämän koulua käynyt, etenkin pitkän riitansa jälkeen Eerikki kuninkaan kanssa, mutta hän on samalla jalomielinen mies, niin että halpa kosto on hänestä kaukana samoin kuin sellaiset teot, jotka eivät siedä päivän valoa. Että hän on Engelbrektin ja meidän puolellamme, ei ollenkaan tule siitä, että hän joissakin määrin Engelbrektin avulla on päässyt arkkipiispaksi, vaan siitä että hän sydämestään ja sielustaan on samaa mieltä kuin mekin. Hän vihaa väkivaltaa ja mieskohtaista puolueellisuutta, niin kuin mekin, ja pyhä kirkko on, Jumala paratkoon, viime vuosina ollut yhtä suuren rasituksen alaisena kuin Ruotsin rahvas."
"Ymmärrän tarkoituksenne, arvoisa herra", sanoi Herman. "Minun ei pidä arkkipiispa Olaville puhua salaisista vehkeistä … hän on samanluontoinen kuin Engelbrekt…"
"Aivan niin… Mutta esitä sitä vastoin välttämättömäksi, että epäröivät tulee sitoa nimellä ja sinetillä… Vehkeitä", lisäsi piispa ikään kuin itsekseen, mutta nosti äkisti silmänsä Hermaniin ja katsoi häneen kauran — "tiedän teidät kunnian mieheksi, rakas poika … sinä ja minä, me tahdomme valvoa tuolla huoneessa olevan sankarin parasta!"
Herman tarttui tulisesti piispan ojennettuun käteen ja suuteli sitä.
"Täällä on salakareja purjehdusvesissä, poika … ja niihin ne suuret laivat särkyvät eivätkä näkyviin kallioihin, tyrskyköötpä aallot kuinka korkealle hyvänsä näitä vasten. Kuningas kevytmielisyyksineen on tuollainen julkinen vihollinen, mutta salakarit … ne ovat valtakunnan herrain joukosta haettavat. Ole sen tähden varoillasi, rakas poika, minun aseeni on rukous, sinä olet toiminnan mies, ja nyt Jumalan haltuun!"
Herman meni pois ja piispa vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli itsekseen, mitä oli kuullut Hannu kreivin kertovan, ja oli näkevinänsä edessään tuon eriskummaisen nuolen, joka niin suuressa määrin oli hänen huomiotansa herättänyt. Hän astuskeli edes takaisin huoneessa ajatusten jatkaessa äänetöntä työtänsä. Siinä tuli hän seisattuneeksi ikkunan eteen ja katseli siitä linnanmuuria ja kaupunkia. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi kirkkaalla paisteellaan kaupungin aivan valoisaksi.
Linnan ympärillä oli vapaa paikka toisella puolen vallihautaa, jossa vesi kimalteli kuun valossa. Ei yhtään ihmistä näkynyt, mutta juuri piispan katsellessa näytti muuan puunrunko ikään kuin jakautuvan. Piispa rupesi sitä tarkkaamaan saadakseen selville asian oikean laidan ja näki silloin aivan puunrungon vieressä taikka sen takana tavallista pitemmän miehen, joka vähän väliä sieltä kumartui esiin. Välistä välähti jotakin miehen hartioilla, ikään kuin hänellä olisi siellä ollut joku metallinen koriste. Mutta hän oli niin tarkoin tuuheiden oksain varjossa, että tuo kiiltävä pilkku näkyi ainoastaan silloin, kun tuuli hajotteli lehviä kuutamon tieltä.
Vihdoin tuli pari ratsumiestä linnaa kohti. Mies astui silloin syrjään ja heitti hartioilleen viitan, mutta piispa näki kuitenkin aivan selvään, että hänellä oli jousi selässä ja että tuo kiiltävä pilkku näkyi tästä.
Ilmiö soveltui niin täydellisesti siihen kertomukseen, jonka hän illalla oli kuullut ja joka hänellä nyt oli ajatuksien esineenä, että nämä heti olivat valmiit pitämään jousta Albrekt herttuan jousena ja viinessä näkemään nuo loihditut nuolet. Hän katsoi useita kertoja ulos ikkunasta, mutta miestä ei enää näkynyt.