Suorastaan johtuivat hänen ajatuksensa nuolesta Engelbrektiin ja ihmeen ihanoissa kuvissa näyttäytyi nyt tuo rakas ystävä hänelle, milloin yksinään metsässä ratsastaen, tuntemattomana ja huomaamattomana vieläpä pilkattunakin, niin kuin silloin kun hän ensi kerran kohtasi hänet Piispan-Arnön tiellä, milloin vaatimattomassa suuruudessaan seisoen eksytetyn kuninkaan edessä, milloin talonpoikaissotajoukon etunenässä taikka valtakunnan herrain edessä, kuten Vadstenassa. Nyt hän oli Ruotsin valtakunnan mahtavin mies. Piispan mielikuvituksessa esiintyi hän niin ihmeellisen suurena ja jalona kaikessa vaatimattomuudessaan ja lujassa uskossaan Jumalan apuun, ja päiväpaisteisena ja voimakkaana ja mahtavana oli valtakunta hänen jalkainsa juuressa, mutta varjoja kulki pitkin maata, niitä tuli yhä useampia, ne muuttuivat ihmisen muotoisiksi … piispa oli tuntevinaan monta niistä … mutta joka miehellä oli yksi Albrekt herttuan nuolista kädessään. Se oli viimeinen näky, mikä näyttihe hänen sielunsa silmälle. Kuvat muuttuivat epäselviksi ja sulautuivat muodottomiksi utuhaahmuiksi. Kultakoristeinen nuoli oli viimeinen selvä kuva.
II.
Harmajamunkit.
Seuraavana aamuna kokoonnuttiin taas ruokahuoneeseen. Tuomas piispa tuli viimeiseksi ja tullessaan hänellä oli paperi kädessä.
"Heureeka!"[18] sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta. "Olen usein itseltäni kysynyt, mikä on ollut syynä siihen, että kaunis, ihana isänmaamme on huokaillut ja ollut tuskissaan kuin ruusulehto syysmyrskyn karistellessa kukkaisia ja lehtiä kankaalle… Te olette auttanut minua arvoitusta selittämään, Engelbrekt, ja sen tähden tulee teidän ensiksi lukea se."
Näin sanoen ojensi piispa paperin Engelbrektille ja lisäsi:
"Tänä aamuna valtasi minut hengeninnostus ja minä näin selvemmin kuin koskaan ennen, mitä meiltä on puuttunut… Lukekaa, lukekaa, Engelbrekt, teissä on miestä miekka kädessä vastaamaan siitä, mitä vanha piispa on kirjoittanut."
Engelbrekt luki ja sanat tuntuivat olevan kirjoitetut erittäin hänelle. Hänet hurmasikin kokonaan niiden syvä, voisipa melkein sanoa pyhä merkitys. Se oli tuo tunnettu laulu "vapaudesta." Kun Engelbrekt luki viimeisiä säkeitä, värähteli hänen äänensä mielenliikutuksesta.
Valkama voiton on vapaus;
Nimessä sen jo on takaus,
Kelle vaan tämä kallis on.
Valkama myrskyssä turvan tarjoo,
Vapaus rikkaan ja köyhänkin varjoo;
Siksipä kallis on vapaus.
Monta kaunista ja pontevaa sanaa puhui Tuomas piispa sitä paitsi tuona aamuna ja mieliala sai iloisen juhlallisuuden luonteen, kun jokainen ajatteli Herran armoa, joka oli auttanut Ruotsin kansan niin suuresta hädästä ja niin suuresta kurjuudesta.