Tultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja molemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan, niin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa arkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän erosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo puitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet henkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät hauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt olivat koolla.
Arkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen melkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta näyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian varmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli hyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä, varsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja norjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden ruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi odottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa paljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin tavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle. Mutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden puheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa, että edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä oli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan omista yksityisistä eduistaan.
Esiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin valtakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli ruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja parhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla paras edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä. Mutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin puolueista riippumaton.
Täysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin lähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät jo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli hajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan osottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue tekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen pakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna oli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo Knuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja Krister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen ylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen valtansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika yhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan nojautumaan Ruotsin kansaan.
Kaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut koskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat puolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen sen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva valtikka oli toisissa käsissä.
Noiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua kaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki Kalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli mustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt sinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena heidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä veljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla. Piispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko siellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän vastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että Birgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä saadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa keskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian oikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet siitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli mahdotonta saada väitöstään todistetuksi.
Sillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä ollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa koetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään kieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen takia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin tärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun 7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset herrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin pakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä paitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen jälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he yhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä ilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä vältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister Niilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Kaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä taivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan "hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä koskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut hallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat tuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin petturin ainakin."
Taas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton Engelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen yhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he oppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja Uplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti kiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä vahvistamaan.
Mutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja lakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon uskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli luonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema pääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui sen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka päivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka kohosivat häntä petoksesta syyttämään.
Me tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti ritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa. Senkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan Ewerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä pälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista herrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten ulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman Engelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu kreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen ystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli Pentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi. Useita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu Kröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli tällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri luonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa, mutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia pitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen tyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa saaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä isästä että tyttärestä.