Niistä herroista, jotka sommittelivat vehkeitään salassa, tuntui tämä puhe aivan käsittämättömältä. Että vallan kukkulalla oleva mies vapaaehtoisesti luopuu siitä ja hylkää arvottomana juuri sen, mitä maailma pitää arvokkaimpana ja ihanimpana — sitä heidän oli yhtä mahdoton käsittää kuin omanvoitonpyynnön vastakohtaansa. Se ainoa seikka vaan oli heille täysin selvä, ett'ei Engelbrekt enää ollut esteenä heidän tuumiensa toteutumiselle, vaikka muutamat, kuten viekas Krister Niilonpoika ja hänen lähimpänsä — Oxenstjernat — heti luulivat tässä teossa huomaavansa jonkun syvälle tähtäävän salaisen tuuman.
Useimmat ja etupäässä tuo jalo herra Hannu Kröpelin ihastuivat Engelbrektin teon suurenmoisuutta ja ylevämielisyyttä. Kyyneliäkin nähtiin tuon jalon linnanherran silmissä. Muiden kuulijain joukko, Tukholman kauppamiehet ja ympäristön talonpojat, — he käsittivät Engelbrektin parhaiten, he kun uskoivat hänen tarkoittavan juuri sitä mitä sanoi. Niin hän oli puhunut heille monta kertaa, niin olisi myöskin jokainen heistä tehnyt. Vallan selväähän oli, että miekka ripustettiin seinälle, kun susi tai karhu oli tapettu. Ja että taistelun ja levottomuuden ja surun ja kurjuuden päivät nyt olivat loppuneet — sitä toivoi, sen uskoi tällä hetkellä koko Ruotsin kansa.
Sadoilta huulilta kajahtava huuto ilmaisi ympärillä seisovien riemun ja heidän rakkautensa häneen, joka oli tehnyt rauhan päivän mahdolliseksi Ruotsinmaalle.
Puhtaan omantunnon tyyneys ja ylevyys otsallaan ja katseessaan läksi Engelbrekt herrain ryhmästä ja astui väkijoukon halki hevosensa luokse, joka seisoi satuloituna vähän matkan päässä siitä. Niilo Kustavinpoika ja Eerikki Puke seurasivat häntä. Kaikki kolme nousivat ratsaille ja ratsastivat pois. Kohta sen jälkeen erosivat muutkin herrat ja väkijoukko hajautui ja rantaniitty jäi tuota pikaa autioksi ja hiljaiseksi.
Mutta ylhäällä kalliolla seisoi vielä jättiläinen paikallaan ja kuunteli, ikään kuin yhä vieläkin olisi kuullut tuon kirkkaan äänen, joka äsken oli puhunut alhaalla niityllä. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä sauva, toista painoi hän tuon tuostakin silmiänsä vasten. Hänen jalkainsa juuressa istui nainen hajalla hapsin. Hän oli koristanut päänsä katajanhavuseppeleellä ja hänen katseensa oli eloton. Juuri kun Engelbrekt läksi herrain joukosta ja nousi ratsaille, oli nainen noussut seisomaan ja syöksynyt vähän syrjään siitä paikasta, jossa hän ja jättiläinen olivat; hän oli kiitänyt tiheässä kasvavien puiden välitse niin notkeasti ja voimakkaasti, että se näytti hänen teokseen uskomattomalta. Siellä hän oli parkaissut ytimiä vihlovasti ja jättiläinen oli liikahtanut puun luota harpaten pari askelta sivulle, niin että, jos joku olisi niityltä kuullut huudon ja katsonut ylös, olisi puun vierusta ollut tyhjänä. Mutta silloin oli tuo katajaseppeleellä koristettu nainen taas tullut näkyviin.
"Hän oli tuolla", oli nainen sanonut, "nuoli oli jo jousella… Mutta hän pakeni … hetki ei ole vielä tullut … odota, odota … se tulee kerran vielä…"
Ja näin sanoen hän oli käynyt entiselle paikalleen ja jättiläinen oli asettainut puun viereen yhtä liikkumattomaksi kuin ennenkin. Nähdessään niityn tyhjänä hän kohotti katseensa ja silmäili laajaa näköpiiriä, missä purje toisensa jälkeen viiletteli monilukuisten saarien välillä olevia selkiä. Saarten metsiköissä alkoivat puiden lehvälatvat jo vivahdella syysväreissään. Yht'äkkiä hänen silmänsä pysähtyi muutamaan purjealukseen, joka leijui laineilla sitä rantaa kohti, jolla hän oli. Se oli muita komeampi jahtialus ja sen purjeet erosivat muista punaisten juovainsa puolesta.
Se läheni nopeaan viiltäen miellyttävästi laineita terävällä keulallaan. Tuossa se kiersi lähimmän niemen, nyt se kiisi pitkin rantaa aivan likeltä, niin että voi nähdä ja tuntea joka hengen laivasta. Jättiläinen näkyikin sekä näkevän että tuntevan. Hän varjosti silmiä kädellään ja tuijotti tuohon pieneen alukseen. Sen peräkannella oli kaksi naista. Molemmilla oli sopulinnahkalla reunustetut tummat viitat, mutta heidän kasvonsa olivat peittämättömät. Toisista kasvoista näki vanhanpuolisen naisen, toiset olivat verrattoman kauniit, ja kun tuuli jonkun kerran kohotti viittaa, näkyi sen alta komea vaaleanpunainen puku.
Nuo molemmat naiset näkyivät puolestaan luoneen huomionsa tähän karuun kallioon ja sen kärellä seisovaan isoon mieheen. Nuorempi viittasi kädellään ja kohta laskettiin purjeet. Hänkin varjosti silmiä kädellään ja näytti koettavan oikein tyystin tarkastella kalliolla seisovaa miestä.
Samassa päästi jättiläisen jalkain juuressa istuva nainen sydäntäsärkevän huudon. Äänettömin askelin oli muutamia aseellisia miehiä hiipinyt vuoren kuvetta ylös. Heitä oli johtamassa pieni, hinterä mies; hän osotti mitään pahaa aavistamatonta jättiläistä. Miehet syöksähtivät esiin, ja juuri kun huuto kuului, tunsi jättiläinen jäseniensä ympärillä lujat kahleet, jotka tiukkenivat, kuta enemmän hän ponnisteli päästäkseen vihollisistaan erilleen. Myöskin hänen rinnallaan olevalle naiselle näytti samaa kohtaloa aiotun, mutta hän oli hyvissä ajoin huomannut vaaran, kavahti pystyyn ja hävisi metsän, peittoon kallion toiselle puolen.