Jahdin kannella seisova komeapukuinen nainen näytti, tämän nähdessään joutuvan epätoivoihinsa ja kalliolla olevat miehet kuulivat selvään, kuinka hän käski laivaväen nostamaan purjeet ja laskemaan rantaa kohti. Tuskin oli tämä käsky pantu toimeen ja tuskin oli vene päässyt rantaan, kun hän jo heitti hartioiltaan turkissisusteisen viittansa ja riensi maalle, innokkaasti kehottaen laivamiehiänsä ottamaan kiinni väkivallantekijät.
Nämä riensivät käskyä täyttämään, mutta palasivat kohta ilmoittaen, että miehet olivat hypänneet ratsaille ja ajaneet täyttä laukkaa pakoon.
"Kymmenen kultarahaa sille, joka minulle hankkii tiedon siitä, minne vangittu on viety!" huudahti silloin ylhäinen neiti luoden silmänsä ympärillä oleviin miehiin.
Nämä seisoivat epäröiden, mutta sitten astui muuan nuori, reipas mies esiin.
"Minä tahdon koettaa", sanoi hän, "mutta antakaa minulle rahaa, sillä ainoastaan hyvällä hevosella voin mahdollisesti saavuttaa miehet."
"Kas tässä, Rasmus!" sanoi neiti innoissaan ja ojensi miehelle rahakukkaron. "Joudu, joudu, ja Jumalan äiti olkoon apunasi."
* * * * *
Seuraavana päivänä, lokakuun 8 p:nä 1435, saapui vihdoin Eerikki kuningas. Hän loi tutkivan katseen kumartelevaan herrajoukkoon, mutta tämä katse ei ollut ankara, jos ei lempeäkään. Hän puhutteli muutamia tanskalaisia ja norjalaisia herroja, samoin myöskin vanhaa Krister herraa, jonka seikan tämän puoluelaiset selittivät merkitsevän suurta menestystä. Mutta hän nousi kohta ratsaille ja ajoi Tukholmaan, jossa kokous viivyttelemättä avattiin Klaaran luostarissa.
Täällä ryhdyttiin kuitenkin vaan alustaviin toimiin. Pyhänhengentalossa samannimisellä saarella pidettiin ensimmäinen yleinen istunto kuninkaan läsnä ollessa. Täällä annettiin kuninkaalle rahvaan kirjallisesti laaditut valitukset, kirjelmä, joka yksinkertaisin ja kaunistelemattomin sanoin kuvaa koko sen kurjuuden, jossa Ruotsin talonpoika vuosikausia oli huokaillut. Emme tahdo väsyttää lukijaa tässä toistamalla näitä valituksia, vaikka jo ne yksinään mitä selvimmin kuvaavatkin tätä aikaa.[24] Keskustelut kuninkaan kanssa, joka tietysti vastenmielisesti otti nämä valitukset korviinsa, kävivät sitä vaikeammiksi kuta vastahakoisemmin kuningas myöntyi. Mutta Engelbrektin liikkeelle paneman voiman paino oli siksi suuri, hänen tekonsa totuus siksi julkinen ja Ruotsin neuvostossa olevien kuninkaan ystävien vaikutusvalta — sillä ystäviä hänellä kyllä oli — siksi rajoitettu, ett'ei kuningas ajan pitkään olisi voinut toivoa mielivaltaisen hallituksensa voimassa pysyvän taikka saattavansa sortaa sitä vapautta, jonka Ruotsin laki tunnusti jokaiselle ruotsalaiselle miehelle, eikä vaan ylimyksille.
Kahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen tuloksena oli, että Eerikki kuningas sai pitää Ruotsin kruunun pääasiallisesti Halmstadissa laadituilla ehdoilla. Hän sai neuvoston suostumuksella lahjoittaa linnoja ja läänejä, mutta Tukholman, Nyköpingin ja Kalmarin linnat sai hän antaa, kenelle tahtoi. Drotsi ja marski oli asetettava. Muutamat yksityiskohdat, semmoiset kuin Gotlantia ja Engelbrektin valloittamaa Hallantia sekä Örebron Engelbrektille lääniksi antamista koskevat, jätettiin ratkaistaviksi erityiselle lautakunnalle, johon piti kuulua 12 miestä,[25] 4 kustakin valtakunnasta. Ruotsalaisista valittiin tähän Skaran Sigge piispa, Turun piispa Maunu Tavast, herra Krister Niilonpoika ja herra Hannu Kröpelin.