Vähitellen läksivät herrat linnasta ja tuo suuri sali alkoi tyhjentyä. Viimeisiä oli herra Pentti Steninpoika. Hän seisoi kauvan paikallaan pää pystyssä ja murtuneet kultavitjat vielä toisen käden ympärillä. Oloja lähemmin tuntevasta, samoin kuin hänestä itsestäänkin tuntui hänen kohtalonsa semmoisena, jommoiseksi se päivän kuluessa oli muodostunut, puunrungolta, jonka oksista lehdet yksitellen oli nypitty pois. Yksi lehti oli vielä paljaassa latvassa jälellä: ehto, joka hänen piti täyttää ennen puoliyötä. Tästä riippui nyt kaikki. Raskain askelin poistui hänkin kuninkaanlinnasta.
Melkein samaan aikaan kuin herrat läksivät linnasta ja menivät kukin omille askareilleen, oli kaksi miestä sillalla, joka yhdistää Kedjeskärin vanhan kaupunginmuurin ulkopuolella olevaan kaupunginosaan, missä nyt ovat Ritaritalontori ja Uuskadut. He olivat menossa harmajamunkkiluostarille päin. Toinen oli Herman Berman, toisena muuan harmajamunkki. He kulkivat ääneti rinnakkain, kunnes olivat päässeet melkein luostarinportin edustalle, jolloin Herman lausui:
"Aiotte siis lähteä täältä varhain huomisaamuna?"
"Varhain aamulla, poikani! Tuota vene tähän luostarinportaiden eteen, mutta sano portinsulkijalle, että lähtö on vapaa. Jumalan ja pyhän Fransiskuksen avulla toivon sitten joutuvani ajoissa Engelbrektin luokse."
"Hän ikävöipikin suuresti teitä, hurskas isä … viettekö itse kaikki tarvittavanne veneessä vai tahdotteko, että minäkin otan jotakin… Minäkin lähden varhain aamulla ratsain täältä ja joutunen perille ennen teitä."
"Kiitos, rakas poikani, mutta koneistani en kernaasti luovu eikä niitä niin paljoa ole, ett'en niitä voisi veneessä viedä."
Miehet erosivat. Munkki meni luostarinportista sisälle. Herman taas palasi samaa tietä sillan poikki pitkin Harmajamunkkikatua keskikaupungille kääntyen kohta Mustamunkkikadun poikitse Själagårdinkadulle. Täällä hän tuota pikaa joutui Henrikki Kalusepän talon edustalle. Gellinkin talon edustalla hän tapasi kauppias Gellinkin itsensä, joka matkavaatteisiin puettuna jakeli käskyjä muutamille palvelijoilleen, joilla oli suuret kannalmukset selässä.
"Joutukaa", sanoi hän, "ja sanokaa Didrik laivurille, ett'ei hänen kauvan tarvitse minua odottaa?"
Samassa hän huomasi Hermanin ja tervehti häntä ystävällisesti.
"Näyttää siltä, kuin olisitte matkalle lähdössä?" kysyi Herman tervehdykseen vastaten.