"Niin on, niin on, Herman Berman, arvot ovat erilaisia, hyvin erilaisia, ovat kyllä … ja onni on sokea, sokea se on… Minä odottelen Pentti herran palvelijaa jättääkseni hänelle avaimet … mutta hän viipyy… Herra Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, on vuokrannut talon, hän haluaa mukavampaa asuntoa, tuolla kankaalla ei ole mukavaa, sitä hän haluaa…"
Tämä tieto tuntui Hermanista vastenmieliseltä; hän ei saanut ajatuksistaan tuota ylpeätä ritaria, jonka salaiset sotajuonet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu.
"Talonne avaimet", sanoi hän kuitenkaan ilmoittamatta kauppiaalle sisällistä levottomuuttaan, "avaimet voinette kai jättää Henrikki Sepälle; kun ritarin palvelija tulee ja huomaa talon suljetuksi, kysynee kai hän naapurilta…"
"Ystävälleni, Henrikki Sepälle … niinpä kyllä, niin kuin sanotte … sen palveluksen hän voi tehdä minulle…"
Henrikki Seppä teki mielellään naapurilleen tuon vähäisen palveluksen ja tämä riensi kiirettä pitäen kujaa myöten muutamalle rantaportille. Herman meni talliin hoitamaan Brandia, joka ystävällisesti hirnahteli häntä vastaan pilttuusta. Hetkisen kuluttua hän oli siinä huoneessa, joka sepän talon yläkerrasta oli hänelle neuvottu asunnoksi.
Täällä hän loikoi kauvan voimatta päästä uneen. Kauppiaan tapaaminen ja tämän puhe Eerikki Bildsteinistä ja Pentti Steninpojasta antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen tahtomattaankin loi mielikuvitus sarjan näkyjä, joiden sisällyksestä hänen levottomuutensa pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi.
Aika kului hitaasti ja hän kuuli, kuinka sekä Kylänkirkon että läheisen mustamunkkiluostarin kellot kumisevasti ja verkalleen lyöden ilmoittivat jokaisen täysitunnin. Kohta puoliyön jälkeen oli hän kuulevinaan tavatonta töminää, joka yht'äkkiä sai hänet heräämään ajatuksista. Hän oli kuulevinaan askelia, raskaita askelia huoneensa ikkunan edustalla olevalta narisevalta puusillalta. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja kuunteli. Askelien ääni selveni selvenemistään. Hän hypähti ylös ja riensi ikkunaan.
* * * * *
Kohta kuninkaan lähdettyä Ludbert Roggen talosta, astui kaksi tummiin viittoihin kääriytynyttä naista sen portaita alas. Hekin suuntasivat kulkunsa linnalle ja heitä seurasi jonkun matkan päässä linnanvouti. He astuivat joutuisasti ja moni vastaan tuleva porvari kääntyi katsomaan, minne naiset pitivät kiirutta.
He katosivat kohta linnan porttiholviin ja odottelivat siellä linnanvoutia, joka nyt siirtyi edelle tietä näyttämään. Astuessaan sisälle isoon torniin hankki vouti tulisoihdun. Kuljettuaan sitten pitkät matkat holvikäytäviä ja monista portaista alas, jotka näyttivät vievän syvälle maan alle, hän pysähtyi pienelle rautaovelle, joka soihdunvalossa näytti niin kamalalta, että se noita molempia naisia kovasti pöyristytti. Vähän väkinäisesti aukeni ovi ja vouti astui sisään. Pistettyään soihdun oven poskessa olevaan rautarenkaaseen hän siirtyi molempain seuralaistensa tieltä.