Alussa ei voinut nähdä juuri muuta kuin keskeltä vankilahuonetta kohoavan patsaan isot kivilohkareet, niin pimeä siellä oli. Kylmä ilmavirta, joka ennen oven sulkemista uhkasi sammuttaa tulisoihdun, toi mukanansa äänen vankilatornin juurta pieksävien aaltojen loiskeesta.
"Eerikki!" kuiskasi silloin toinen nainen vapisevin äänin, mutta kun ei vastausta kuulunut, toisti hän nimen.
"Kuka kuiskaa nimeäni?" kuului järeä ääni sanovan patsaan takaa.
Nimen kuiskaaja avasi silloin viittansa ja astui esiin patsaan takaa. Soihdunvalo lankesi häneen ja valaisi hänet kokonaan. Se oli vanha nainen, jonka lempeät kasvot kerran olivat olleet kauniit.
"Eerikki, Eerikki", huudahti hän ja ojensi kätensä vangittua jättiläistä kohti, joka verkalleen nousi pystyyn, "näenhän sinut toki vielä, vaikka aivan toisissa oloissa kuin viimeksi tavatessamme omassa kodissasi…"
Vanki ojensi suurella vaivalla tavattoman raskailla rautavitjoilla kahlehditut kätensä ja tuo vanha vaimo painoi heti kohta päänsä hänen povelleen.
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka vihdoin vanki keskeytti.
"Elä johdata mieleeni menneitä aikoja, sisko", sanoi hän, "ne eivät koskaan palaja … olen jo ennättänyt tottua pahoihinkin aikoihin, sillä niitä on kestänyt kauvan eivätkä ne enää muutu hyviksi tällä puolen haudan."
"Elä puhu sellaista, rakas veli", sanoi sisar nyyhkien, "mahdotonta se ei ole … vapaus voidaan sinulle antaa takaisin, talot ja tavarat myöskin … ja silloin palaavat kyllä, vaikka myöhäänkin, hyvät ajat sinulle…"
"Ei, ei … tehtyä ei voi tekemättömäksi saada … yksi ainoa seikka on enää elämässä tuottanut minulle iloa, vaikka sekin on ollut sapelia sekoitettua: olenhan nähnyt sen miehen suuruuden ja voiman, joka kerran oli ystäväni ja jonka nimi on säilyvä tuleviin miespolviin ja tuleva siunatuksi, kun taas minun on kuoleva, ikään kuin ei minua koskaan olisi ollutkaan … niin, hänen tähtensä ainoastaan tahtoisin vielä saada takaisin vapauteni, hänen ja kurjan Kirsti parkani tähden!"