Raskas huokaus tunkihe vangin rinnasta. Hän pani kätensä ristiin ja loi tuijottavan katseensa kosteihin lattiakiviin.
"Etkö sitten ollenkaan huoli toisesta lapsestasi, Eerikki?"
"Toisesta lapsestani…?"
"Ceciliasta!"
"Elä mainitse sitä nimeä, Kirsti, jos vielä rakastat minua. Eerikki Bildsteinin Ceciliaa ei ole enää olemassa enkä koskaan ole hänen nimeänsä maininnut sen jälkeen kuin hänet kirosin."
"Ankara, kova, onneton veljeni!… Mutta jos hän armoa ja anteeksiantamusta kerjäten polvistuisi tähän jalkaisi juureen — sano, veli, sano … sallisiko sydämesi käskeä hänet pois?"
"Sydämeni!… Jospa ei sydän olisi koskaan sykkinyt tässä povessa … armoa, sanot … anteeksiantamusta! Vadstenan luostarissa Jumalan äidin kasvojen edessä rukoillessa kuiskataan isän anteeksiantamus hänen tyttärensä sydämeen, siellä ja ainoastaan siellä!"
Puoleksi pidätettyjä nyyhkytyksiensekaisia huokauksia kuului patsaan takaa ja Cecilian kalpeat, surulliset kasvot ilmautuivat soihdun valaisemalle paikalle. Hän hiipi varjon tavoin kahleiden rasittaman isänsä luokse ja vaipui hänen jalkainsa juureen. Tuo voimakas mies vavahteli nähdessään tyttärensä ja hetken aikaa hän seisoi jäykistynein katsein ja vapisevin huulin kykenemättä tajuamaan, mitä hänen edessään tapahtui.
Tytär syleili hänen polviansa ja nojasi päänsä niitä vasten.
"Jos olenkin rikkonut, isä", huokasi hän ja loi kyyneltyneet silmänsä isään, "niin olenhan runsaissa määrin kärsinytkin rikoksen seurauksista. Tuomitse minua, mutta elä kiroo…"