"Nyköpingiin!" vastasi lempeä ja vieno ääni.
"Silloinhan voin ajaa sinun reessäsi ja antaa hevoseni juosta irrallaan … minäkin olen sinne menossa!"
"Kukas olette?"
Kysymys kummastutti vähän Henrikki mestaria, sillä siihen aikaan ei ollut tapana, että se, joka voi auttaa, kysyi avuntarvitsijan nimeä, mutta hän vastasi tyynesti:
"Nimeni on Henrikki Folkvidenpoika, olen tukholmalainen seppä."
"Kernaasti", vastasi silloin ajaja, "kernaasti saatte istua vieressäni, ei se matkaa viivytä."
Ja Henrikki Seppä sitoi hevosensa reen perään ja istuutui miehen viereen. Sitten jatkettiin matkaa hyvää vauhtia. Tämä keventi vanhan porvarin mieltä ja hän vastasi mielellään ajajansa moniin kysymyksiin, joilla hänen huomaamattaan oli yksinomaisena tarkoituksena saada selville, mitä asiaa hänellä oli Nyköpingiin. Kohta mies saikin tietää, että asia koski Engelbrektiä ja että häntä tahdottiin saada takaisin Tukholmaan. Mutta saatuaan tämän täydellisesti selville mies alkoi varsin vilkkaasti puhua sellaisista asioista, jotka olivat omiaan Engelbrektin puoluelaista miellyttämään. Henrikki Seppä ei huomannut, kuinka mies sillä välin veti esiin pienen veitsen ja leikkasi poikki ohjakset, joilla hevonen oli rekeen sidottu. Hetkisen kuluttua mies kääntyi katsomaan taaksensa.
"Tuhat tulimmaista, Henrikki Seppä", huudahti hän varsin hämmästyneenä, "hevosenne on kiskaltautunut irti!"
Metsässä oli pilkkopimeä, niin että tuskin kättä edestään erotti. Henrikki Seppä nousi reestä ja katseli ympärilleen ja kuunteli joka taholle, mutta hevosta ei kuulunut missään. Samassa mies nykäisi ohjaksia ja ajoi nuolen nopeudella tiehensä.
Siinä seisoi vanha mies ja huomasi nyt vielä myöhemmin joutuvansa Nyköpingiin, kuin jos olisi jatkanut matkaansa ratsain. Hän käsitti joutuneensa semmoisen pariin, joka ei suinkaan olisi päästänyt häntä Engelbrektin puheille, ja tämä ajatus teki hänet tuskastuttavan levottomaksi. Turhaan hän kuunteli hevosen juoksua; hevosen irroitettuaan oli tuo viekas mies ajanut vielä pitkän matkan. Ja älytäkseen, ett'ei hevonen itse ollut kiskaltaunut irralleen, hänen ei tarvinnut päätänsä vaivata. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa jalkaisin. Kun hän oli kulkenut noin puolen virstan verran, alkoi metsä harveta ja hän näki vähän matkan päässä tien vasemmalla puolen roihuavan takkavalkean loisteen. Hän päätti mennä tuohon pieneen mökkiin toivoen sieltä ehkä saavansa hevosen.