Hannu kreivi ja Belgsting ilmautuivat nyt linnanportaille. He astuivat ääneti ratsumiesten ohitse puutarhaan vievälle häkkiportille. Kohta sen jälkeen nähtiin herra Maunu Pentinpojankin rientoaskelin kiiruhtavan portaita alas ja poikki pihamaan sekä katoavan tuosta pienestä häkkiportista.
Puutarha ei ollut iso, mutta sillä oli kaunis asema linnan ja rannan välillä. Häkkiportti vei muutamaan muurikäytävään, jonka ulkopuolisen aukon saattoi tarpeen tullen sulkea. Joutuisasti Maunu herra riensi paljaitten puiden välitse ja löysikin muutamalta rannan aukeamalta haettavansa. Herman seisoi katselemassa aavaa Mälaria peittävää lumikenttää, jonka pinnalla kuu kimalteli honkametsän takaa noustessaan. Soiton sävelet kuuluivat rannalle asti ja oli kuin kuun säteet olisivat ilosta hyppineet ne tavatessaan. Mutta kaikki oli sentään niin kylmää ja autiota, kaikki tämä kuvasi hänen omaa kohtaloansa, peitti kuin hautaan hänen nuoren sydämensä runsaat onnenunelmat.
"Paljasta miekkasi, Herman", sähähti ääni hänen korvaansa, "ja kiitä kaikkia hyvänsuovia pyhimyksiä siitä, että annan sinulle siihen aikaa, sillä päätäni kuumentaa ja minun olisi ehkä pikemmin pitänyt pistää sinut kuoliaaksi kuin koiran."
Herman hypähti syrjään ja ennätti töin tuskin saada miekkansa tupesta puolustaakseen itseään. Hän käytteli kuitenkin mainiosti miekkaa, niin että hänelle harva vertoja veti, ja tuotti siinä kunniaa kasvattajilleen, sekä Engelbrektille että Johannekselle. Tosin hän vielä oli vähän heikko haavansa takia eikäpä oikein ritarillinen mieli olisikaan tahtonut vaatia kaksintaisteluun näin erilaisissa oloissa, jolloin taistelu oli tuleva epätasaiseksi ja kaikkien ihmislaskujen mukaan päättyvä vahvemman eduksi, mutta hänen taitavuutensa korvasi puuttuvan voiman, joka seikka suuresti suututti hyökkääjää ehkä useammastakin kuin yhdestä syystä.
"Ritarin tavoin ette puhu nyt enempää kuin viimeksi tavatessammekaan,
Maunu Pentinpoika, kuitenkin olette saava tahtonne täytetyksi", sanoi
Herman ja vastasi ritarin tuimiin ja painaviin iskuihin, jotka
kuitenkaan eivät kyenneet tekemään mitään vahinkoa.
Nähtävästi koetti Herman jollakin taitavalla käänteellä saada lyödyksi miekan vastustajansa kädestä ja siten hänet aseettomaksi, mutta tämä ei onnistunut. Sen sijaan hän puolestaan rupesi käymään ryntäyksiin ja pakotti Maunua peräytymään askel askeleelta, kunnes hän vihdoin lankesi kannuksen tartuttua kiinni tuulen taittamaan ja maahan jäätyneeseen puunoksaan. Herman laski heti miekkansa ja odotteli taistelun jatkamista, sitten kuin ritari olisi ennättänyt nousta pystyyn, ja hänen ajatuksensa olivat niin kiinni taistelun päämäärässä, sekä lähemmässä että etäisemmässä, ett'ei hän huomannut, kuinka kaksi liikkuvaa varjoa siirtyi hänen jalkainsa editse täyttäen puitten latvain muodostamain varjoristikkojen välipaikat.
"Auta minut pystyyn", huusi silloin Maunu, ja Herman riensi esiin ja aivan hänen perässään nuo molemmat varjot.
Paikka, johon Maunu oli langennut, oli äkkivieru aina järveen asti. Oli sen tähden hänelle onneksi, että kannus oli tarttunut niin kovasti oksaan ja että tämä oli niin kovaan jäätynyt, sillä muutoin hän epäilemättä olisi keikahtanut nurin niskoin alas syvyyteen. Turpeen reunasta lähtien oli kallio jääkuoren peitossa, niin että se oli lasivuoren näköinen. Senpä tähden Maunun olikin mahdoton auttaa itseänsä.
Herman otti miekan vasempaan käteensä ja riensi esiin sekä ojensi hänelle oikean kätensä, johon Maunu suonenvedontapaisesti tarttui vasemmuksellaan. Oikea käsi puristi kovasti tikarin vartta, jonka hän äkisti oli temmannut vyöstään ja jonka terä kimalteli hänen sivullaan kuutamossa kuin käärmeen pistin.
"Oletteko loukannut oikean kätenne, Maunu, koska jätätte miekkanne maahan", kysyi Herman vetäen hänet ylös.