Hänen Tjustissa saamainsa tietojen mukaan oli rahvas sieltä marssinut Stegeborgiin Bo Knuutinpojan johdolla, jonka Engelbrekt oli asettanut päälliköksi, mutta Engelbrekt itse oli lähtenyt Kalmariin päin.
Belgsting jatkoi kulkuansa varmaan toivoen vihdoinkin saavuttavansa Engelbrektin, vaikka näyttikin hämärältä. Kernaasti hän olisi noussut ratsaille; mutta siitä häntä esti osaksi rahanpuute, osaksi myöskin hänen tyttärensä, jota hän ei millään ehdolla tahtonut jättää, osaksi ja pääasiallisesti vihdoin se seikka, että hän piti kulkuansa toivioretkenä, katumustyönä, joka vaati ruumiillista vaivaa ja kieltäymistä.
Kalmarissa kävi kuitenkin samalla tavalla. Kaupungista luoteiseen sijaitsevan Kläckebergan luona hän tapasi muutaman ruotsalaisen leirinosaston. Koko kaupunkia piiritti talonpoikaissotajoukko ynnä muutamat Gottskalk Pentinpojan ja Kustavi Laurinpojan ratsujoukot. Nämä miehet oli Engelbrekt tänne määrännyt päälliköiksi. Itse oli hän Niilo Steninpojan kanssa vaeltanut Blekingeen päin. Ja Belgsting läksi sinne. Blekingeläiset olivat tehneet Engelbrektille kuuliaisuudenvalan ja tämä oli sieltä lähtenyt Hallantiin, jonne oli kutsunut Smålännin ja Länsigötinmaan rahvasta vastaansa Laholman tienoille. Belgsting läksi sieltä Smålannin metsiin.
Mutta kun hän ei tuntenut näitä seutuja, eksyi hän tuon tuostakin noihin suuriin, yksinäisiin metsiin, niin että hän Laholmaan saapuessaan kyllä tapasi sen ruotsalaisten käsissä — Engelbrekt oli jättänyt sen Smålannin laamannin, Arvid Svanin, haltuun, joka oli ollut piiritysjoukon päällikkönä, sill'aikaa kun Engelbrekt oli kulkenut Skåneen ja tehnyt Skånen herrain kanssa välirauhan samoilla ehdoilla kuin syksyllä v. 1434. Palattuaan Skånestä ja jätettyään linnan mainitun laamannin haltuun oli Engelbrekt lähtenyt pohjoiseen päin. Myöskin Belgsting läksi pohjoiseen ja tapasi sekä Halmstadin että Varbergin ruotsalaisten käsissä.
Muutamana iltahetkenä Belgsting lähestyi Varbergia. Hän oli nyt, kun hänen ei tarvinnut peljätä Pentti Steninpoikaa ja hänen lähettejään, lakannut kulkemasta öillä. Päivän vaelluksesta väsyneenä hän asettautui erään kiven kylkeen ja hänen tyttärensä istui hänen jalkainsa juuressa nojaten päätänsä hänen polviinsa. Lauhkeat tuulet tulivat maalta ja puhalsivat metsän lävitse merelle, joka ilta-auringon valossa levittihe hänen silmäinsä eteen. Tätä katselemaan vaipuneena, sydämeltään aivan toisena kuin ennen oli, jolloin voiman ylenmääräisyys tuskin salli hänen intohimojaan hillitä, hän näki ratsumiehen tulevan pitkin sen mäen juurta kiertelevää tietä, jolle hän oli asettunut. Ratsumies näytti myöskin huomanneen hänet ja ajaa karautti mäelle. Se oli Herman Berman.
He tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Herman huomasi heti, kuinka
Belgsting oli muuttunut, ja kyseli syytä siihen.
"Kulkuni on toivioretki", vastasi hän, "ja Jumala ja Pyhä Eerikki suokoot, että voisin kulkea oikein toivoretkeläisen mielellä. Olen seurannut Engelbrektin jälkiä Söderköpingistä asti tänne, mutta en ole häntä saavuttanut. En kuitenkaan aio lakata, ennen kuin tapaan hänet, ja sitten menen pyhälle maalle, niin kuin isäsi on mennyt, Herman!"
Herman tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vakaasti silmiin.
"Te saatte kyllä tavata Engelbrektin", sanoi hän, "jollette ennen, niin ainakin Örebron linnassa, jonne minäkin jonkun ajan kuluttua aion mennä. Kernaasti sen tähden soisin, että te tekisitte matkaa minun seurassani, Belgsting … arvelen kulkunne käyvän vaikeaksi, kun lähenette Göksholmaa. Olen lähettänyt vakoojia tiedustelemaan, mitä Eerikki kuninkaalla nyt lienee mielessä, ja tiedot saatuani lähden pohjoiseen Engelbrektin luokse. Sitä ennen en saa lähteä Varbergin linnasta, jonka hän on jättänyt minun ja ritari Broder Sveninpojan haltuun."
Myöskin Herman oli paljon muuttunut siitä kun Belgsting hänet viimeksi näki Täljen linnan puutarhassa. Silmä hehkui miehuutta ja elämänhalua, ja posket säteilivät terveyttä ja voimaa. Belgsting huomasi sen kyllä ja evättyään kulkemasta hänen seurassaan Örebrohon, kuten Herman oli ehdottanut, hän raukeasti hymyillen sanoi: