"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä. Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin, elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."
"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne teidän tähtenne."
"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille… Tahdon tässä rauhassa odottaa heidän tuloansa."
"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka, kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."
Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.
"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut väkivallan tekoon… Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole kiivauttanne muisteleva, mutta … ettekö kuule kavioiden kopinaa tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin, ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan paljastettu miekka kädessä… Eihän kukaan usko, että valtakunnan herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita kuulustelemaan ja tutkimaan."
Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat, joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.
Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä, joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui niitylle tien viereen.
"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään, "lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."
Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella, miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.