Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen kysyi tuimasti:
"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin, Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä oikeudella näin kuljette?"
"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt, "tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa henkeänsä puolustamaan."
"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."
"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois. Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten…"
Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille. Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa antaa.
"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."
Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.
"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa, jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä… Ja tietäkää, vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."
"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei, moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten, tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."