"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoi Knuutti piispa vuorostaan, "että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on tietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne lupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu saattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta Jumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos sen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista rahvasta hillitsemään."
"Samaa mieltä olen minäkin", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti kädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen kannukseensa, "siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista häpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin puhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja pysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää rauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!"
Närkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa olevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei kukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan ritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin siltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.
"En tiennyt", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, "kun valtakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin vähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin viimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää, että teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet matkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan. Sanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme saada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon tulevan … sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se esteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan…"
Hannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä, ett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi myöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle kummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen lausuntoon.
"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin", sanoi hän hiukkasen Krister herralle kumartaen, "ja teidän sijanne on kaikkien meidän edellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä tässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta. Minusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen olevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan säilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme kumminkin vähimmin puhuneet."
"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?" kysyi Niilo Steninpoika pilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.
"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen", vastasi kreivi arvokkaan tyynesti, "että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten toimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset taalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille mitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun ajatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme silloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista ei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn nyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä mitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon vuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten näyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen oikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse pahan juuren poistamiseksi."
Ikään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture herra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti ajatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat kuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen tunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät jollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä nähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut saava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain parissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja niistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt lupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä ja Vaskivuorella oli antanut.
Ja Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan loisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista sanoista.