Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan. Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle, hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.
Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt, vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä, niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.
Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.
"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."
Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he eivät vielä kylliksi tunteneet.
Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.
"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa", lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen… Ei, kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei merkitse mitään, nimi kaikki … sen on ystäväni, keittiönisäntä, minulle ulkoa opettanut."
Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei. Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan — tätä houkutusta hänen oli mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.
Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä tuskin myöskään kuulivat.
Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat palvelijat, että siellä päin jotakin oli.