He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän heitti pois hunnun. Se oli Agnes.
Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen olennostaan.
Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä, jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta milloin arkuutta.
"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin ovea!"
Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka talossa täytyy elää talon tavalla."
Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt haamujen liikkuvan edes takaisin.
"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.
Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian syvä voidakseen pysyä salassa.
"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin; mutta en koskaan, en koskaan luullut…"
"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa, joihin isänne on minut pannut… Kyllä muistan sen illan, josta puhutte, ja mitä teiltä kysyin … haa, minä mieletön kansan lapsi, kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni lemmenkuiskeita. Mutta … mutta, arvoisa neiti … vähemmin julmasti olisitte voinut vastata."