"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa, että minä, että Ewerstenin kreivin tytär … ei, ei, peräytä sanasi, katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"
Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti ylös itkevän tytön.
"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että… Ah, elkää katsoko minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut pettyä… Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni… Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa, kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki — talonpoikaispojan onni ei kasva herrasmiehen maalla."
Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.
Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.
"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan … ah, olin niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne…"
"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on ollut aikaa sitä ajatella… Totta on, että teitä rakastan, mutta rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne, sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava…"
"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.
"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä, mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi: 'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut, erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät tummaverisellä Jetturnilla. Silloin…"
Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan, ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin, kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa myrskyä säestäen.