"Silloin … silloin?" kysyi Agnes.
"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög…"
"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"
"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin vanki!"
"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole mahdollista!"
"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti, "ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni … ah, voi minua, kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta… Isänne…"
"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä olette vapaa ja sitten…"
"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä kiroomaan! Ja minä uskon teitä … niin, minä uskon teitä, Agneksen isä ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan, se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on lupauksensa pitävä."
"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."
Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.