"Hermanko ja Juhani Wale?"
"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten", jatkoi Erkki, "ja he ajoivat kiiruusti pois."
"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?" kysyi Engelbrekt epäillen.
"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos mahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat. Olin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin joukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun ylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu kädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki ratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan käärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin näin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun. Herman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse kääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan. 'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin voit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä viimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi."
"Pian, käske satuloimaan hevoseni", huudahti Engelbrekt, "tahdon itse nousta ratsaille!"
Hän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja hillitsi häntä.
"Ei, ei, Engelbrekt", sanoi tämä, "jätä tämä pojan ja minun huolekseni. Saattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä yötä…"
"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes… Mutta elkää säälikö hevosia ja Jumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan arvoiset."
Munkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa etenevää kavionkopinaa.
Engelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa vaipuneena.