Vihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta ainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä siintyvällä hiiloksella.
"Herman!" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken perästä hän lisäsi: "juhannusaatto!"
VI.
Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.
Hiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin asukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella olevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja kysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan yksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin sammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi julman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka ilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.
Niinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli ajatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä majatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin muutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla päällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika aamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä vaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan taitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka kiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja kirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin vihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä pergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä. Tätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta kirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja liinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.
Sillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka oli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä, säilynyt nimi. Siinä oli: "Eerikki Belgsting." Se oli mahtanut kreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää kädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe raskas huokaus hänen rinnastaan.
Hänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua vahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun vaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja laidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli tietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan valtakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut haltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa petoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut hillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet toiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt kirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta teotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi omistajansa hylkiöksi — siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean voudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut puhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin tilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä selväksi.
Kreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen ajatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.
Hänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön hiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan nostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta jatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas saivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen kasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui sisään.