Se oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät valkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin kreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä. Jonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.
"Joko olet täällä, rakas Melcher?" huudahti kreivi iloisesti ojentaen kumartavalle miehelle kätensä.
"Niin kuin näette, rakas kreivi", vastasi tämä. "Olen kirjeenne saatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja Hartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin ratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä tapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi tuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja silloin läksin ajajaan tänne."
"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!" virkkoi kreivi, "juuri nyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä sinuun voin luottaa."
Vanhus hymyili kreivin puhuessa.
"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi", sanoi hän, "niin en tiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa uskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi pyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan Oppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta hartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani."
"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen.
"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä", jatkoi vanhus, "he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen hetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en löytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän tietää."
"Ja mitä?"
"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra ja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi oli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä yhteydessä…"