"Vai niin … anna kuulla, Melcher … minun nimeni ja Engelbrektin, niinkö sanot?"
"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister herra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister herraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että Hannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa, Jumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua pahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on voutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi ole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana Vesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä itseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja Krister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin että kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille."
"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat", sanoi kreivi katkerasti hymyillen, "jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa muulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri noudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin rinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa hyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin, niin saattaa teidän käydä huonosti."
Kreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi tarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä voutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden ainoana syynä.
"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa hädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat käyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla ritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa perästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on vaan pilkattu, ja silloin … sano, Melcher, mille kannalle on meidän vapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota mielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt lujaksi kuin kallio — kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut! Pitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa — siihen ei Hannu kreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla varmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta maasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy sen alle alistua."
"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra", virkkoi Melcher kreivin vaiettua, "mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat epäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat suoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan ja voudinvaltansa."
"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he eivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa lakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä, ja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä saavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat kuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla puhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut — ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä — niin tarvitaan vaan luottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy lujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika ja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat, turmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi pitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy samana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu."
"Ja toinen tulee sijaan…"
"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin, jollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on peitetty."
"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään kuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon rouvan opetuksista…"