* * * * *
Päiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa. Agneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui omituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja puhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut elämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän oli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja päiväpaisteiseksi… Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja toistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja hän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää.
Ja tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin kytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo sydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen kiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä milloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa voittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset uudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä… Näiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi Hermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi määränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei mitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.
Kreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai myöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen asiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen lähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten lienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet Richissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän lemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin pian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.
Sitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli Agneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja ruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa virkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja houkutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka surumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha Melcher.
"En enää tunne Agnes neitiä", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana aamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään ja pitämään tarkastusta Borganäsissä. "En enää tunne ruusuani. Kuka on tehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen silmistään?"
"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher", oli Richissa rouva lempeästi hymyillen vastannut. "Mutta ehkäpä saisitte vastauksen kysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä Jumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa."
"Hän suree, lapsi raukka, hm … kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa tavallisesti ilo…"
"Ei tällä kertaa!"
"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva."