"Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!"
Nyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä kirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten. Niin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin marmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi puna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.
"Kaarina!" huudahti hän, "olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin; illalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi."
Kaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa vaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti rukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan rukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.
Muutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan. Iltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä takkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.
Vanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.
"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!" sanoi hän vapisevin äänin. "Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista."
Melcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.
Ei kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.
"Haen hyviä neuvoja, Melcher", alkoi silloin Agnes, "eikä minulla ole sinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin kääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi leikin."
"Alatte niin juhlallisesti, Agnes", virkahti ukko tarttuen tytön käteen ja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa. "Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe."