Tämä seisoi kuin kivettyneenä.
"Pylväs!" huudahti hän.
"Pylväs?" toisti Erkki.
"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä, minua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin. Varmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille."
"Päässeet pakoon!" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.
IX.
Borganäs palaa.
Juhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön kanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä ja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.
Vielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet lähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden lehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes takaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka heidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.
Engelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta kaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle, ilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli syynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä entistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka häntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan ollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla saattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan kohtalo sitä vastoin — tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin — hänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä asti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet. Ja kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään hänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista apua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun levottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi levottomuuden esineen ympärille.