Tuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan; hänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin jatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua edes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja katseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle, josta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta kuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.
Mutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä heleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä pilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine taloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti veripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa. Engelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin vähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin aurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle pääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi nöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille kasvoilleen.
Yht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän matkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan etelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa nähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.
Ratsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa ajaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.
"Brand!" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas satulasta.
Munkki nyökäytti päätänsä.
"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?"
"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!"
"Ja sen miehen nimi on…?"
"Belgsting!"