"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi… ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden, ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä… no hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi, ja aion sitä nyt kysyä… jos vastaat kieltävästi siihenkin niin olkoon arpa langennut…"
"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"
"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen saat sinä, Jussi!"
Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.
"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen suostumasta… minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille… se on sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain huomisaamuna… Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi… vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni… Mutta jollet tahdo täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi…"
"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan… Heidät molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi, Pekka…"
Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen huuliltaan, kun hän kysyi:
"Ja minkä vastauksen annat minulle?"
"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"
Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä. Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.