"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.
"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa… ole armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden, että hän pelasti hänet… Jos kerran minua rakastit, kuten olet sanonut, niin ole toki taipuvainen… Me olemme eläneet köyhyydessä, kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä… Mitä vielä tahdot?"
Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon. Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa, varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.
"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa… ja vaikka vaimosi lepää mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi… Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän torpassa… Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri… suo meille se vähä mikä meillä vielä on jälellä… suo meille kunniallinen nimemme…"
"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan… minä tein niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin… minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta, kysy häneltä… jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä sanassani, jollei hän tahdo, niin…"
"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä poistut tuvasta, Lauri!"
Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.
Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä pojan päälaelle.
* * * * *
Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa; se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä, jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!