Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto, joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?
"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut, oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen tulevaisuuden tuumansa.
Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse, joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.
Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.
Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.
Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.
Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.
Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo kerran lähestyi ikkunaa.
Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.
Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja huusi.