Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet. Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.
"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon pyyntöösi 'ei', tai oletko… oletko kentiesi katunut?"
"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut… mitä minulla olisi kaduttavaa… sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa… Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään…"
Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä katkeroitui.
"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi… Hän täällä, vaimo, joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista, hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä, ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita… yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte loppuni tulleekin."
Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn, ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika, jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien viha, halveksitun rakkauden viha.
"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun, Jussi, ja vaimosi myös…"
"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja niin seuraan minä mukana sotaan…"
"Vai niin… kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen, että kuula hänet kaataisi… mutta huomispäivän jälkeen luulen saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa…"
"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen, mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään. "Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"