"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin… ja niin minä läksin… ja nyt tiedätte kaiken."
"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää…"
"Niin, häntä epäillään…"
"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan ottaa pakolaisia vastaan?"
"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti… ja voudin korvat eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta siitä."
Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin. Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä ojensivat latvansa taivasta kohden.
Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine näytti lähestyvän tupaa.
"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."
"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.
Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta. Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.