"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja siitä pitäen olin hänen vallassaan… Onnettomuuteni saapui pian, minun täytyi poistua talosta… siitä pitäen olen istunut torpassa täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin edelleen… Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi ja minä… ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on minulle lahjottanut… muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan, vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka, muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä pahantekijän kuoleman."
Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti hiljaisuuden sanoen:
"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"
"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.
Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:
"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat kukistetut ja poltetut koko kylän keralla… Tästä kaikesta kertoi nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin itänne ympäristöön…"
"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi, käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille, jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta vouti lienee jo heidän jälillään… niin ainakin sanoivat kartanon rengit päivällä!"
"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri sinulta tahtoo, isä… heidän pitäisi saada…?"
"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada piilopaikka täällä luonani…"
"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän…"