Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.
"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"
Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.
"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten, juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka tein, kun sain kiven… sen tähden täytyy minun heittää henkeni."
"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen lämpimästi isään.
"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen joka ilta sydämessäni isän puolesta… ja kentiesi en olisi koskaan ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin tapahtui!"
"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle… Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika… mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi paeta… sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen täytyi kuolla… Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin, näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos, Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi…"
"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"
"En, en… muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen puhuvan… ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella sanaakaan… Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi, samanlainen kuin tämäkin… molemmat olivat tarpeelliset onnen saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme… muistan vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani kotia kohden."
"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua, seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"