"Jumalan rauhaa!" tervehti tämä ja pysähtyi oven suuhun. "Voinko saada täällä yösijaa?"
Eversti tervehti ystävällisesti takaisin ja sanoi, että sitä hän voi kyllä saada sekä itselleen että hevoselle.
"Hyvä!" vastasi harmaaviitta. "Ja huomenna menemme yhtä matkaa
Högsbyhyn!"
"Niinkö luulette?" vastasi eversti ja katsoi terävästi vieraaseen, jonka äänen hän oli tuntevinaan, mutta jonka kasvojen piirteitä hän ei voinut nähdä, koska huoneessa jo hämärtyi.
Vieras heitti sillä välin hatun ja viitan yltään, ja kun samassa tuotiin valoa saliin, nähtiin kuninkaan seisovan ovella. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat, ja hänellä oli hymy huulillaan.
"Vanha Pekka Stålhammar!" sanoi hän rientäen hopeahapsista vastaan. "En ole saanut pahaakaan rauhaa sieluuni sittekuin eilen erosimme toisistamme."
"Teidän majesteettinne!" änkytti ukko voimatta pidättää kyyneliään. "Jumala siunatkoon teidän majesteettianne… tämä on liian suuri kunnia minulle!"
"Ei, ei!" huudahti kuningas. "Ja jos tahdotte antaa anteeksi kiihkeyteni ettekä tehdä ylen tarkkaa tiliä kuninkaanne kanssa, niin eroamme hyvinä ystävinä."
Näin sanoen sulki kuningas vanhan miehen syliinsä, ja Hulsvikissa oli sinä iltana ilo, jolla ei ennen eikä jälkeen ole ollut vertaistaan. Kuningas istui pöydässä everstin ja hänen rouvansa välissä, ja ympärillä istuivat suvun vanhemmat jäsenet, ja juhlallinen riemu oli vallalla koko seurassa.
"Aikaisin aamulla ratsastamme täältä", sanoi kuningas, kun eversti saattoi hänet makuuhuoneeseensa, "ja seuraattehan te mukana, sillä teidän on saatava hyvitys rykmenttinne edessä!"