"No, voitko sitte sanoa minulle", kysyi vieras hymyillen, "pitääkö isoisäsi ratsumiehiään silmällä yhtä paljo kuin hän heitä suosii?"
"Siitä voitte olla varma", vastasi Pekka varmasti, "mutta kyllä hän heitä auttaakin pulasta, kun niin tarvitaan… Nytkin, kun hänen piti ratsastaa katsastukseen kuninkaan luo, tuli sana Anteron äidiltä, ettei hänellä ollut hevosta eikä tamineita, ja isoisä oli niin vihainen, niin vihainen, ettei hän ollut saanut sitä tietää aikanaan. Nähkääs, isoisä oli vaatettanut kaksi muuta, joiden laita oli yhtä huonosti, ja nyt ei ollut muuta turvaa kuin muuan isoisän vanhoista takeista, jota he alkoivat kiireesti laittaa, takki kävi kuitenkin hyvin laatuun, mutta saappaat, ne olivat kaikista pahimmat, sillä ne olivat isoisällä Landskronan luona ja siitä pitäen olivat ne olleet liikuttamatta vaatekamarissa ja olivat aivan mennyttä kalua. Niin oli laita päitsien ja satulankin, mutta hevonen, kas, se olisi teidän pitänyt nähdä… se oli paras hevonen tallissa isoisän oman hevosen jälkeen… niin, Jumala siunatkoon ukkovaaria, on isäkultani tapana sanoa, hän on hyvä kuin kulta, vaikka hän voikin olla tulinen toisinaan! Mutta niin on kuningaskin, sanoo isoisä, ja niin ovat melkein kaikki hyvät ja kunnon ihmiset!"
Vieras nauroi makeasti pienelle matkatoverilleen, mutta tämän kertomukset tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että kun poika vaikeni, niin hän uudella kysymyksellä herätti uuden jutun, ja Pekan varasto näytti olevan tyhjentymätön. Niinpä kysäisi harmaapukuinen Städistäkin, ja tämä nimi olikin ilmeisesti isoisän jälkeen pojalle milteipä rakkain, kenties juuri siksi, että se olin niin läheisesti yhdistynyt kaikkeen, mikä koski edellistä.
"Joo, Städ, saattepas nähdä, hän on mies sormenpäitään myöten, ja hänen veroistaan korpraalia ei ole toista kuninkaan koko sotajoukossa… Hän se on minulle jutellut kaiken tuon isoisästä ja kuinka paljo hyvää hän tekee… Mutta sittepä hänkin saa hyvää puolestaan ja sen hän ansaitsee, sanoo Städ… Sanon teille mielelläni, että pidän oikein paljo kuninkaasta…"
"Miksi niin?" kysäisi ratsastaja, joka ei voinut olla huomaamatta hieman odottamatonta vakavuutta, jolla poika lausui tämän.
"Joo, siksi että isoisä pitää hänestä ja Städ myös… Nähkääs, kuningas on lahjottanut Stensjön kartanon Svenarumissa isoisälle… voinhan kertoa teille, kuinka se kävi. Nähkääs, isoisällä ei ollut varoja pitää enempää kuin yksi renki eikä tämä tietysti ehtinyt tehdä kaikkea. Kerran piti viedä jyviä myllyyn jauhatettavaksi, ja renki oli metsässä puita hakemassa, ja silloin ajoi isoisä itse myllylle ja kantoi säkitkin yksitellen rattailta. Samassa tuli kuningas ja kysyi, tiesikö isoisä, oliko eversti Stålhammar kotona Brevikissä, sillä isoisä asui silloin siellä. 'Se olen minä, se', vastasi isoisä ja meni ylös säkkeineen edes kääntymättäkään. Silloin kysyi kuningas, tarvitsiko hänen, joka oli eversti itse, kantaa säkkejä myllyyn, ja isoisä sanoi asian kuten se oli. Kuningas ratsasti Brevikiin ja sitte tuli isoisä perästä, ja silloin antoi kuningas hänelle Stensjön kartanon, jotta hän voisi pitää yhden rengin lisää."
"Sinulla on hyvä muisti, rakas Pekkaseni!" virkkoi harmaaviitta, "ja
Städillä täytyy olla vielä parempi."
"Niin, olkaa varma siitä… hänellä on muistia kymmenelle… Jos tapaatte hänet, hän on nyt Högsbyssä kuninkaan luona, hän kuuluu näet henkikomppaniaan ja ottaa nyt eron palveluksesta, sillä hän ja isoisä kulkevat nyt yhtä matkaa kuten ennenkin, sanoo Städ, jos tapaatte hänet, niin voitte kernaasti sanoa terveisiä minulta ja pyytää häntä kertomaan teille vanhasta Hulsvikin everstistä ja silloin saatte kuulla!"
Tähän tapaan kävi Pekka Stålhammarin kieli, ja harmaaviitalla oli koko ilo hänestä. Tie jäi hupaisasti taakse, ja niin saapuivat he illan suussa Hulsvikiin.
Monien raporttien jälkeen olivat vanhukset nähneet olevan syytä mennä suureen saliin, ja siellä olivat nyt sekä eversti että hänen rouvansa miniöineen, kun harmaaviitta astui sisään.