"Anna nyt vain pois omenat!" sanoi Pekka Laurentiukselle, mutta tämä ainoastaan nauroi ja pisteli suunsa täyteen, ja tätä ei Pekka voinut sietää, vaan hyökkäsi Laurentiuksen kimppuun ja antoi hänelle loikkiin niin kelpolailla, että hänen lopulta täytyi luvata antaa takaisin mitä oli ottanut.
"Älä itke enää", sanoi Pekka sitte Anterolle, joka kuivaili veriään nyhtäisemällään nurmitukolla, "älä itke, minä sanon isoisälle, niin kyllä hän sinua auttaa."
"Kiitos siitä", vastasi poika, "hän tuskin kuitenkaan voinee auttaa enempää kuin on auttanut… Äiti on ollut sairaana isän kuolemasta asti, ja huomenna kai ankara vouti häätänee hänet talostaan."
"Minkätähden, poika!" kysyi harmaaviittainen vieras, joka tapauksen aikana oli tullut aivan lasten luo.
"Joo", vastasi poika, "isän kuolemasta lähtien on äiti maannut sairaana ja kaikki on mennyt taaksepäin, ja nyt ajanee vouti hänet ratsutilalta, sillä hän ei enää jaksa pitää ei miestä eikä hevosta… Ja nytkin katselmukseen auttoi Hulsvikin eversti äitiä sekä hevosella että tamineilla."
"Hm!" rykäisi harmaaviitta ja antoi pojalle hopearahan. "Kenties voi eversti kuitenkin auttaa kaiken oikealle tolalle!"
Näin sanoen jätti hän lapset ja meni takaisin majataloa kohden. Mutta aivan äkkiä kääntyi hän taas ja huusi, voisiko köyhä poika näyttää hänelle suoremman tien kuin maantie Hulsvikiin. Sitä ei kuitenkaan Antero voinut, mutta pieni Pekka juoksi esiin säteilevin kasvoin, onnellisena siitä, että sai osottaa palvelevaisuuttaan ystävälliselle vieraalle.
"Jos tahdotte mennä Hulsvikiin", sanoi hän, "niin tiedän minä hyvin tien, sillä siellä asun minä ja isoisä!"
Ja niin sai Pekka istua taakse ratsaille, ja niin ratsasti harmaaviitta Hulsvikiin suuresti huvitettuna pojan liukaskielisyydestä, ja ennenkuin he ehtivät puolitiehenkään, tunsi harmaaviitta kaikki Hulsvikin olosuhteet, kuitenkin etupäässä ne, jotka koskivat "isoisää".
"Nähkääs, isoisä oli tällainen pojanvekara kuin minäkin", kertoi Pekka, "sillä hän on kertonut sitä monet kerrat, ja köyhäkin hän oli, mutta hän pääsi kuormastopojaksi ja lähti sotaan, ja siellä oli hän tuulissa jos tuiskuissakin, ja kun vihdoin tuli rauha, niin, minä en ollut silloin vielä syntynytkään, mutta isoisä on kertonut tästä kaikesta, niin oli isoisä eversti, ja Städ oli mukana, vaikka hän oli vain korpraali… Niin, saattepas nähdä, kunhan vanhat ratsumiehet tulevat isoisän luo… silloin saa oppia jotakin… Juhana Banérin minä tunnen ja Torstenssonin myös, niin, tunnen minä, ja monia monituisia muitakin."