"Ja takana on Pekka ratsailla!" tuli vihdoin Ulrika Eleonora sanomaan suurella arvokkuudella, mutta sellaisella äänellä, että se selvään ilmaisi hänen pettyneen. "Kuka vieras on, sitä en tiedä."
* * * * *
Björkmossa oli lähin majatalo mentäessä Hulsvikista Högsbyhyn. Siellä oli sunnuntaina elokuun 14 p:nä iltapuoleen suuri kansankokous; sillä mahtava kruununvouti Polycarpus oli kuuluttanut veronkannon seuraavaksi päiväksi. Parvi lapsia juoksenteli ulkona ympärinsä ja niiden joukossa ratsumestari Kaarle Stålhammarin poika Pekka. Hän oli kolmas poika järjestyksessä, pieni, vahvarakenteinen poika, vilkas kuin tuli, noin yhdeksän tai kymmenen ikäinen. Hän oli epäilemättä ylhäisin joukossa, ja pidettiin suurena kunniana saada olla hänen leikkitoverinaan. Laurentius, kruununvoudin sisarenpoika, oli myös lapsiparvessa. Hän oli jokseenkin samanikäinen kuin Pekka, mutta siinäpä olikin kaikki yhtäläisyys, sillä muuten näytti hän olevan Pekka Stålhammarin täysi vastakohta. Laurentius oli parhaassa vauhdissaan kertomassa, kuinka rikas ja arvokas hänen enonsa oli, ja koko lapsiparvi kuunteli korvat höröllään. Myös muuan pienoinen, harmaaviittainen mies seisoi hieman loitompana, katsellen lasten leikintää ja kuunnellen heidän jutteluaan.
"Jaa, eno saa itsensä kuninkaan kera istua pöydässä!" vakuutti Laurentius ja katseli ylen ylhäisesti ympärilleen. Nähdessään huonosti puetun pojan, joka tuli majatalosta kädessään pussi omenia, kiintyi tähän koko hänen huomionsa, ja hän huusi: "Tule tänne, Antero, ja tarjoa omenistasi!"
Mutta Antero ei tahtonut kuulla sillä korvalla.
"Tule tänne, sanon minä", uudisti Laurentius käskynsä. "Uskallatko sanoa vastaan minulle, kruununvoudin sisarenpojalle!"
Antero uskalsi kuitenkin sanoa vastaan ja kääntyi näköjään sangen tyytyväisenä ja hyvillään muutamalle jalkapolulle, joka vei metsään. Tuossa tuokiossa oli Laurentius hänen kintereillään, tarttui häntä vyötäisiin ja paiskasi hänet mäkeen, jotta omenat vierivät ympärinsä ja Antero parka piteli tyhjää pussia kädessään. Kaatuessa oli Anteron nenä sattunut kiveen, jotta hänen noustessaan olivat puolet hänen kasvoistaan verissään, ja sillaikaa poimi Laurentius omenat parempaan talteen. Silloin alkoi Antero itkeä.
"Jollet olisi kruununvoudin sisarenpoika", sanoi hän, "niin kyllä minä sinulle näyttäisin!… Äiti rukka, nyt saat sinä jäädä ilman, kun saatkin!"
"Tahtoisiko äitisi saada omenia?" kysyi Pekka Stålhammar.
"Hyvä isä, tietysti", vastasi poika, "hän on niin sairas, ja minä ajattelin, että ne virkistäisivät häntä, ja sain ne majatalon muorilta."