He juttelivat kauan keskenään, ja kun he sitte päivällä olivat palanneet kirkosta ja päivällinen oli syöty, istuivat he lastensa ja lastenlastensa ympäröiminä ja puhelivat vanhoista muistoista niin hyvin heidän oman kuin lastenkin nuoruuden ajoilta.
Kaksi vanhinta poikaa samoin kuin tytärtäkin oli naimisissa, ja molemmat miniät olivat Hulsvikissä, heidän miestensä ollessa kokouksessa. Iltapäivällä saapui viestejä myös Kasper Stålhammarilta, joka oli everstiluutnanttina Pohjanmaan rykmentissä ja oli everstin ainoa poika ensimäisistä naimisista. Tässä maalaisessa seurapiirissä oli siten runsaasti keskustelun aiheita, ja heillä olisi ollut verrattoman rauhaisa ja tyyni iltapäivä, jollei vanha eversti olisi silloin tällöin virkkanut sanan, joka ilmaisi että hänen ajatuksensa sentään yhä palasivat kuninkaaseen ja Högsbyhyn.
"Luulen kuitenkin, äiti", sanoi hän parisen kertaa, "että ratsastan huomenna takaisin kuninkaan luo!"
"Minusta tuntuisi olevan parasta", vastasi hänen vaimonsa, "että antaisimme huomenen tulla ensin… siihen mennessä voi tapahtua paljo, joka auttaa meidät oikealle tolalle."
"Mutta kuka on harmaaviitta?" huusi Ulrika Eleonora, pieni tyttö, jolla oli suuret, sielukkaat silmät, ja viittasi pihaan tuovalle ajotielle.
Sieltä tuli ratsain mitättömän näköinen mies, puettuna pitkään, harmaaseen sarkaviittaan ja kolmikolkkainen musta hattu vedettynä syvään otsalle. Hänen takanaan hevosen selässä istui pieni poika, joka saattoi olla yhdeksän tai kymmenen vuoden ikäinen.
Vanhukset eivät panneet kovinkaan suurta painoa siihen, kuka vieras mahtoi olla. Heidän talonsa oli vierasvarainen, ja oli sangen tavallista, että vieraat tulivat ja menivät. Mutta vilkas Ulrika Eleonora ja toiset lapset olivat uteliaampia, ja he antoivat säännöllisesti ja tarkasti tarpeellisia ja tarpeettomia tietoja kaikesta mitä tapahtui.
"Nyt kääntyy hän veräjän luona!" juoksi muuan kertomaan.
"Hänellä on Björkmossan majatalon hevonen", kertoi toinen.
"Nyt ratsastaa hän pihaan!" ilmotti kolmas ja pisti hädintuskin päänsä näkyviin oven raosta, luonnollisesti menettääkseen aikaa niin vähän kuin suinkin.