Hän oli kookas muhkea mies, mutta hänen takkinsa oli kulunut ja sopi hänelle huonosti, ja hänen hihnastonsakin oli vanha ja kulunut.
"Tuollaistenko miesten kera tahdotte ratsastaa tarkastukseen, eversti Stålhammar?" kysyi kuningas ja lisäsi everstin aikoessa vastata: "Siihen ette voi sanoa mitään… se on leväperäisyyttä minun ja valtion palveluksessa, ja minua ihmetyttää, että te, niin vanha mies, voitte siten lyödä laimin käskyjäni… Saatte vastata minulle siitä, eikä meidän vanhaa ystävyyttämme eikä teidän harmaita hapsianne silloin oteta lukuun… Kas niin, alkakaamme nyt!"
Kaarle XI kaikista oivallisista ominaisuuksistaan huolimatta äärimäisen kiihkeä, ja hänen elämänsä viime vuosina oli hän vieläkin ärtyisämpi ja oli hänelle vaikeampi tehdä mieliksi, erittäinkin, jos jotakin oli tapahtunut, joka oli täyttänyt hänen mielensä tyytymättömyydellä ja harmilla. Eversti katsoi kummissaan kuninkaaseensa, ja se liikutus, jonka aallot tuskin olivat ehtineet asettua hänessä lepoon, nostatti omituisen värähdyksen hänen kasvojensa jaloille piirteille. Hän tunsi tosin kuninkaansa perinpohjin, mutta häntä suretti, enemmän tämän puolesta kuin omastaan, että kuningas niin hyökkäsi hänen kimppuunsa, erittäinkin tässä tilaisuudessa, jolloin everstillä on sydämellään eräs asia, joka juuri siten saattoi saada aivan väärän valon ja tulla tykkänään väärin ymmärretyksi.
Eversti Pekka Stålhammar oli tällä kertaa ratsastanut Högsbyhyn siinä aikeessa, että hän ottaa eron rykmenttinsä päällikkyydestä. Tässä samassa rykmentissä hän oli kohonnut kuormastopojasta vuoden 1633 jälkeen, ollut mukana sotaretkellä Saksassa, Puolassa ja Tanskassa ja saattoi osanottajana ja silminnäkijänä kertoa loistavista voitoista näiltä ajoilta samoin kuin niistä voitoista Fullebron, Lundin ja Landskronan luona, mitkä voitettiin tämän ankaran kuninkaan aikana, joka nyt oli katsastusherrana, ja joka viimeksi mainitulla taistelukentällä nimitti hänet everstiksi viisitoista vuotta takaperin. Käsillä oleva hetki oli sentähden hänelle merkitykseltään tärkeä hetki, ja senpätähden hänen vanhan, rakkaan rykmenttinsä näkeminen saikin hänen silmissään niin omituisen värisävyn.
Kuningas ei nähtävästi ollut tätä odottanut. Sen saattoi nähdä siitä kummastuksesta, jolla hän katseli vanhaa soturia. Vaikkei hän sanonut mitään, sillä tyytymättömyys huonosti varustettuun ratsumieheen kyti vielä hänen mielessään ja oli kuin öljyä tuleen, joka paloi hänen rinnassaan — niin vaikutti kuitenkin everstin eronpyynti niin paljo, että katsastus sitte kävi helpommin kuin aluksi oli uskallettu toivoa. Kun ratsumies onnettomine takkeineen ja kuluneine hihnoineen tuli esiin, katsoi kuningas terävästi koko varustukseen ja kääntyi sen jälkeen everstiin. Mutta nytkään ei hän sanonut mitään. Niin paljo vanha ystävyys sentään sai aikaan hänen mielessään, vaikka hän olikin kiihottunut. Mitä hänellä nyttemmin oli enää sanottavaa, koskikin pääasiallisesti tulevaa everstiä. Kun viimeinen henkikomppanian ratsumies oli ratsastanut esiin ja vastannut kuninkaan kysymyksiin, oli katsastus tälle päivälle lopussa, ja kuningas lähti pois.
Seuraavana päivänä, joka oli lauantai, jatkettiin katsastusta tarkastamalla everstiluutnantin komppaniaa ja iltapäivällä pidettiin muutamia jalka- ja ratsuväen yhteisiä harjotuksia. Kuningas oli hieman ystävällisempi kuin edellisenä päivänä, mutta ei läheskään ennallaan, ja Pekka Stålhammar tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja hän ajatteli vähänväliä itsekseen, että hän oli liian vanha ja että uusi aika vaati toisenlaisia voimia kuin hänen. Ikäänkuin sattumalta tuli kuningas harjotusten jälkeen sen ratsuväen komppanian luo, jossa eversti oli. Näytti kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, mutta siitä ei tullut mitään. Eversti siihen sijaan pyysi, että hän saisi ratsastaa kotiinsa, kartanoonsa Hulsvikiin. Kuningas katsoi hetkisen kysyvästi häneen.
"Sen voitte tehdä, Pekka Stålhammar", sanoi hän sitte, "ja voitte jäädä sinne, jos haluatte."
Kuninkaan äänensävy ei ollut ystävällinen eikä epäystävällinen, kun hän sanoi tämän, jonka liiankin hyvin saattoi selittää karkotukseksi. Siinä mielentilassa, johon kuninkaan huono tuuli oli saattanut niin everstin kuin muutkin, annettiinkin tämä selitys Hänen sanoilleen. Mutta Pekka Stålhammar oli liian ylpeä valittamaan eikä ollut oppinut notkistamaan selkäänsä niin paljoa kuin itsevaltias kuningas kenties vaati. Hän siis ainoastaan kiitti siitä suosiosta, jonka kuningas oli hänelle osottanut, ja ratsasti matkaansa.
Oli jo iltamyöhä, kun hän ratsasti kartanoonsa Hulsvikiin, Hjertat-nimisen järven eteläisellä rannalla. Hän ei tahtonut herättää ketään, vaan pani itse hevosensa talliin ja meni sitte huoneeseensa, jossa istuutui sohvalle ja vaipui pian uneen. Unissaan oli hän näkevinään manalle menneet suurmiehet, niin kruunupäät, Kustaa Adolfin ja Kaarle Kustaan, kuin heidän miehensäkin, Juhana Banérin, Lennart Torstenssonin, Kustaa Hornin ja heidän rinnallaan joitakuita niistä monista, jotka jonkun aikaa olivat eläneet hänen rinnallaan, mutta menneet ennen häntä valoisampiin avaruuksiin. Helmud Wrangel seisoi siellä reippaine hymyineen, ja hänen ensimäinen vaimonsa, Susanna, katsoi enkelin katseella hänen sydämeensä ja leyhytteli sen ylitse rauhaa ja sovitusta.
Hän heräsi varhain sunnuntaiaamuna suuteloon, joka painettiin hänen otsalleen. Se oli hänen toinen vaimonsa, rouva Anna Skytte, nainen, jonka kasvojen piirteissä vielä vanhuuden päivinäkin näkyi harvinaisen kauneuden jälkiä. Hänen silmänsä katselivat niin rakastavasti palanneeseen mieheen, ja saattoi sanoa hänet nähdessään, että hänen henkensä ikäänkuin kuulti ruumismajan lävitse ja antoi tälle heijastuksen omasta katoamattomasta, korkeammasta kauneudestaan.