"Katsastukseen, herrat!… Toivottavasti rykmenttinne on hyvässä kunnossa, eversti?"
"Toivon niin!" vastasi harmaahapsinen ukko ja katsoi uskollisesti kuninkaaseensa.
Kuningas Kaarle XI oli retkillään ympäri valtakuntaa, tarkastaakseen rykmenttejään ja omin silmin nähdäkseen, kuinka hänen määräyksiään noudatettiin. Tukholmasta alaspäin mentäessä oli matka suunnattu Jönköpingin ja Wexiön kautta ja viimeksi mainitussa paikassa oli kuningas syönyt päivällistä suuressa arvossa pitämänsä Samuel Wiraeniuksen, nyttemmin Wexiön piispan, luona, ja tarkastettuaan sikäläisen sotaväen lähti hän Karlskronaan, jossa samoin katsastettiin tekeillä oleva laivaveistämö ja telakat. Karlskronasta oli matkaa jatkettu Kalmariin ja sieltä tänne Högsbyhyn Emjoen varrella, jossa jo oli Kalmarin jalkaväkirykmentti tarkastettu ja tänään oli tullut eversti Stålhammarin johtaman Smålannin ratsuväen vuoro. Kuningas arvosteli sellaisissa tilaisuuksissa niin tarkasti, että se läheni ankaruutta, kaikkea, mikä koski niin hyvin sotilaiden kuin upseerienkin varustusta ja harjotusta, ja hänen vanhat, sotavuosina koetellut ystävänsäkin saattoivat silloin joutua toisinaan koviin pinteihin.
"Tänään on kysymys henkikomppaniasta!" sanoi kuningas eversti Stålhammarille, juuri tämän rientäessä ratsaille ollakseen rykmenttineen reilassa kuninkaan saapuessa.
Kun vanha mies sitte ratsasti pois tietä myöten, seurasi kuningas häntä katseella, josta ankaruus näytti olevan valmis lähtemään tiehensä.
"Kas siinä on mies, joka kantaa vuotensa kunnialla!" sanoi hän ympärillään seisoville. "Hän on kuitenkin ollut mukana siitä lähtien, kun suuri Kustaa Adolf majaili Riian edustalla!"
Sitte nousi kuningaskin seurueineen ratsaille. Mutta hän ratsasti sangen verkkaan, ikäänkuin antaakseen everstille aikaa järjestää joukkonsa tarpeelliseen reilaan. Kun hän vihdoin tuli perille ja näki uljaan rykmentin pyörähtelevän pitkässä rivissä ja kuuli vanhan miehen komentosanat, miehen, jonka ääni niin monta kertaa oli voittanut tykkien jyrinän ja huutanut eteenpäin, eteenpäin voittoon Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, niin hänen mielessään heräsivät monet uinailevat muistot menneiltä ajoilta, ja kuninkaan kasvot kirkastuivat yhä enemmän. Mutta nämä muistot eivät kuitenkaan jaksaneet kokonaan karkottaa hänen mielestään katkeruutta ja ärtyisyyttä. Ne olivat kuin leutoja länsituulen hengähdyksiä, mutta tarvitaan myrskyä puhdistamaan ilmaa kuuman päivän jälkeen.
Ja kun pitkä rivi hajotettiin ja komppania toisensa jälkeen ratsasti pois, nousi ukkospilvi kuninkaan otsalle jälleen sitä mukaa kuin rykmentti väheni.
Harmaahapsinen everstikin istui vaiti ja katsoi poistuvia eskadroonia ilmeellä, joka vivahti raskasmielisyyteen. Hänen silmänsä seurasivat joka miestä ja kun hän näki jonkun vanhan uroon, jonka pää oli yhtä valkoinen kuin hänenkin, kirkastui katse ihmeellisesti riemusta, kuten silloin, kun elämänsä iltana näkee lapsuutensa muiston kohottavan päänsä uuden polven kirjavan vilinän ylitse. Mutta he katosivat, osasto toisensa jälkeen, ja pilvi peitti heidät peittämistään. Tuolla ratsasti hänen vanhin poikansa toisista naimisista, Johannes, komppaniansa etunenässä, tuolla toinen, Kaarle, samoin omansa, ja tuolla ratsumestari Loodin rinnalla näki hän kolmannen poikansa, Jonin, joka vasta oli ainoastaan luutnantti. Nyt oli enää hän itse henkikomppanian kera jälellä, ja kun hän kääntyi ja silmäili sen rivejä ja hänen silmänsä pysähtyivät sivustamieheen, ei ollut kaukana, ettei kyynelhelmi kihonnut hänen silmäkulmaansa. Tämä sivustamies oli rykmentin vanhin ratsumies ja nimeltään Städ, ja hänet nähdessään oli kuin ne monet, monet muistot, jotka olivat heränneet everstin sielussa, olisivat kiertyneet kehään hänen ympärilleen ja varjostaneet tykkänään näköalan nykyisyyteen. Vanhuksen rinnalla istui tulisen hevosen selässä valkotukka ja vilkassilmä nuorukainen, ikäänkuin toivo ruumistuneena muistoseppeleen keskelle. Tämä oli everstin pojanpoika, joka palveli rykmentissä alhaisena ratsumiehenä.
Ja nyt ratsasti hän henkikomppaniansa kera tarkastuspöydän eteen. Siellä istui ankara kuningas ja silmäili kotkankatsein joka miestä komppaniassa. Mutta ennenkuin tarkastus oli vielä alkanut, hypähti hän pystyyn purppuranpunaisin kasvoin ja leimuavin silmin ja osotti muuatta ratsastajaa ensi rivissä.