"Ei, ei, huolehditte suotta, ystäväni", vastasi vouti varmasti ja lisäsi: "Mutta yhden asian haluaisin saada selville, mitä ajattelette tyttärestänne, neitsyt Kristinasta? Eikö hän tarvitse tukea ja turvaa maailman pahoja kieliä vastaan?"
Rovasti heitti kysyvän ja miltei surullisen katseen voutiin, joka jatkoi:
"Älkää pelästykö, rakas veli, täksi tueksi ja turvaksi tahdon minä ruveta… Minä Polycarpus Skroot tarjoan teidän suloiselle tyttärellenne sydämeni ja käteni, ja me tulemme elämään kuin pari tunturikyyhkysiä Tukholmassa, jaa, niin tulemme."
"Mitä tarkotatte?" kysyi rovasti vakavasti.
"Mitäkö tarkotan?… Tarkotan mitä sanon… Tai eivätkö korvanne ole kuulleet puhetta, joka käy teidän kauniista tyttärestänne ja hänen majesteetistaan? Ettekö tiedä siitä, mitä heti aavistin nähdessäni nimen, jonka kuningas on timanttisormuksellaan piirtänyt kuninkaantuvan ikkunaan?"
Rovasti Wallerius oli pappilaan rakennuttanut erityisen vierasrakennuksen ja maalauttanut ajan maun mukaan sileiksi höylättyihin, mutta muuten paljaihin hirsiseiniin koreita kukituksia ja koukeroita. Tässä tuvassa asui kuningas aina, kun hän vieraili Högsbyn pappilassa, ja kun tämä tapahtui kylläkin usein, jutteli kansa, että häntä veti sinne ihmeen kaunis papintytär. Kalmarin lukionkirjastossa säilytetään vielä tämän kuninkaantuvan ikkunaruutu, johon kuningas on piirtänyt nimen Kristiina.
"Rakas ystävä, kruununvouti", huudahti hyväsydäminen rovasti, "erehdytte pahasti… Sellaista surua kuin tarkotatte ei armollinen kuninkaamme voi koskaan, ei koskaan tuottaa minulle… ei, ei, ystäväni, asian laita ei ole niin…"
"No, no", keskeytti kruununvouti, "eihän mitään vahinkoa ole tapahtunut, mutta selvää on, että hänen majesteettinsa mielihyvällä kuulee kosinnastani, ja varmaankaan ei hän kitsastele morsiuslahjaa antaessaan, hihihi…"
Hämmästynyt rovasti ei tiennyt mitä sanoa, mutta kenraali, kreivi Ascheberg ja Smålannin ratsurykmentin vanha, kahdeksankymmenvuotias eversti näyttäytyivät alhaalla pihassa, ja kenraali viittasi rovastin luokseen ja heillä oli jotakin puhuttavaa, jotta rovasti pelastui pulasta vastata kruununvoudille. Tämä laittoi kenraalin nähdessään naamansa hyvin nöyrän näköiseksi ja lähti kuninkaantuvan portaita kohden. Täällä tuli pari vanhempaa talonpoikaa kuninkaan luota, ja kun kruununvouti ilmottautui puheille pyrkijänä, sai hän heti suostumuksen. Lempeä rovasti näki huolestuneena pöyhkeän miehen katoavan kuninkaantupaan ja odotti levotonna, kuinka kaikki kävisi. Mies viipyi kotvan, jollaikaa rovasti mietti, etteihän vain hänen äänettömyyttään kruununvoudin kysymykseen nähden voinut selittää suostumukseksi, ja kuta kauemmin kuninkaan vastaanotto kesti, sitä kiihkeämmin kuohui hänen povessaan. Vihdoin tuli kuningas ulos, ja hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurin suuttumus. Mahdikas kruununvouti seisoi hänen takanaan, mutta hänen kiiltävät kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän käytti ensimäistä tilaisuutta hiipiäkseen pois, sanomatta sanaakaan tai edes ottamatta jäähyväisiä rovastilta.
Kuningas oli tavallista tuittupäisempi. Hän heitti ankaran katseen pihalle, jossa muuan tallirenki piteli hänen hevostaan, ja lähestyen kumartelevia herroja sanoi hän äkkijyrkästi: