Ulkoa kuuluivat raskaat, kömpelöt askeleet ja roteva talonpoika astui sisään. Hänen kasvonsa olivat verettömät, ja riepu, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille, selitti riittävästi niin hyvin poskien kalmankalpeuden kuin hänen raukeat liikkeensäkin.
"Olette kai majuri Stålhammar", sanoi talonpoika, raskaasti nojaten sauvaansa, kiinnittäessään katseensa puhuteltuun. "Olisipa Jumala suonut minun tuntea teidät aikaisemmin! Olen nyt saanut kyllikseni tästä elämästä enkä pelkää sanoa totuutta kaikkineen… Nähkääs, olen tavotellut teidän henkeänne, ja Jumalalle olkoon kiitos, että hän pani pyssyni pettämään joka kerta, kun tähtäsin teitä…! Mutta nyt olen tehnyt tilin hänen kanssaan, joka on kiihottanut minua siihen, mikä pahaa oli, ja hän on maksanut minulle samalla mitalla… hänellä tietystikin oli kiire saada todistaja ylhäälle korkeimman tuomarin eteen. Minulle viittoo myös vaimoni, ainoa, jota olen rakastanut täällä maan päällä, mutta jonka samainen Petter Laurinpoika vietteli pois luotani… siitä on nyt monta vuotta, se tapahtui edellisen sodan aikaan, ja tämä tyttö on ilkeän papin tytär… Mutta hän jätti niin äidin kuin lapsensakin, sillä hänen piti nähdä teidän sydänverenne vuotavan, sanoi hän ja niin lähti hän mierolle, jäi mierolle, kunnes hän nyt palasi, ja silloin oli hänellä kuningas Kristianin julistus mukanaan ja hän houkutteli kansaa puolelleen, ja aina oli hänellä teidän nimenne kielellään… Minä olin niiden sissien joukossa, jotka te tuhositte nyt viimeksi Hallannin harjulla, ja niiden monien veri, jotka silloin kaatuivat, täytti minun mieleni kostolla, ja minä vannoin, etten ammu ainoaakaan laukausta muihin paitsi teihin… Niin tein samaan aikaan kuin te otitte huolehtiaksenne hyljätystä naisesta ja hänen tyttärestään, tästä tyttöparasta, joka pian on ilman hoivaa ja suojaa maailmassa… Mutta minä en tiennyt sitä, en tiennyt mitään ennen kuin viime yönä, jolloin saavuin Petter Laurinpojan kutsusta, sillä hän tahtoi näyttää minulle, kuinka hänen kätensä teidät nujertaa. Metta tapasi minut… sain tietooni kaiken… ja Petter Laurinpoikaa ei ole enää olemassa… Mutta kiitos teille, jos tahdotte ottaa kiitoksia vastaan niin veriseltä mieheltä kuin minä olen…"
Talonpojan selitys oli Pekka Stålhammarille täydellisin puhdistus, ja Metta lisäsi, mitä hän tiesi, niin että myös luutnantti Lorentzin rikollisuus tuli täysin päivän valoon. Mutta hän oli kadonnut leiristä eikä häntä enää löydetty mistään. Paavo kuoli parisen päivää myöhemmin, saatuaan majurilta lupauksen, että tämä ottaisi Mettan huostaansa.
Kuningas Kaarle piti sanansa. Seuraavana vuonna vielä yhden verisen taistelun jälkeen Landskronan luona, jossa kuusikymmenseitsenvuotias ukko samoin teki voiman ja urhoollisuuden ihmetöitä, nimitti kuningas hänet itse taistelukentällä everstiksi. Ja siitä pitäen syntyi hartaan luottamuksen suhde kuninkaan ja koetellun soturin välillä.
6.
PÄÄKATSASTUS.
Oli varhainen aamu elokuun 12 p:nä 1692. Aurinko nousi niin kirkkaana idästä ja sirotteli kuninkaallisella anteliaisuudella kultiaan Emjoen ylitse, joka hiljakseen liristen virtaili Högsbyn vanhan kirkon ja pappilan ohitse. Rovasti, tohtori Niilo Wallerius seisoi pappilan portailla ja keskusteli sangen mahtavan näköisen miehen kanssa. Tämä oli krununvouti, herra Polycarpus Skroot. Näkyi ilmeisesti, että herra kruuunvouti tunsi arvonsa ja että hän oli tottunut ottamaan vastaan kunnianosotuksia. Rovastin kaunismuotoiset kasvot — hänen ja hänen vaimonsa kuvat ovat vieläkin Högsbyn kirkossa — katsoivat huolestuneella ilmeellä suoraan eteensä.
"Luullakseni tulette sangen sopimattomaan aikaan", sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi johonkin kruununvoudin lausuntoon. "Hänen majesteettinsa ei ole ollut erittäin hyvällä tuulella tänne saavuttuaan, ja kenraalilta, kreivi Aschebergiltä olen noin puolittain saanut selville, että hänen majesteettinsa käydessä Kalmarissa oli jokin suuressa määrin herättänyt hänen tyytymättömyyttään."
"Hehe", vastasi vouti mahdikkaasti hymyillen, "luulenpa, että uskolliselle palvelijalle on aina hänen kuninkaansa korva avoinna, ja minun pyyntöni on sitä paitsi mitä kohtuullisin… jos tahdotte ennakkoluulottomasti katsella asiaa, kunnianarvoisa veljeni, niin huomaatte sen kyllä, ja saattepas nähdä, että saan toiveeni täytetyksi, ja kun kerran tulen Tukholmaan, niin olen pitävä teidät ja lapsenne uskollisessa muistossa!"
"Ah, mitä minuun tulee, niin en toivo enempää kuin että voisin hoitaa kutsumukseni täällä Högsbyssä, jotta voin vastata siitä Jumalan ja kuninkaani edessä", vastasi rovasti ja katsoi ystävällisesti armollisesti nyökkäävään kruununvoutiin, jonka loistavat kasvot säteilivät niiden kunniasijojen aavistuksesta, jotka viittoivat hänelle epäilemättä läheisessä tulevaisuudessa. Rovasti ei kuitenkaan joutunut ymmälle, vaan rohkeni vielä kehottaa kruununvoutia luopumaan päätöksestään jo tänään puhutella kuningasta, lisäten: "Noudattakaa neuvoani ja vartokaa vielä tuonnemmaksi asioinenne!"