Muutamat väittivät, että tämä epäilemättä olisi suurimmassa määrin epäviisasta, kun saatettiin otaksua, että koko ruotsalainen sotajoukko oli hajaantunut ajamaan vihollista takaa, mutta samassa lasketti kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa alaspäin kuningasta kohden. Ne olivat Dahlberg ja Bengt Rosenhane, ja he pyysivät kuningasta Jumalan tähden kääntymään takaisin. Vasen sivusta oli miltei lyöty ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kuningas ei aluksi tahtonut uskoa heitä, mutta hän käski kuitenkin lähteä liikkeelle, ja pian ilmottivat jyrähtelevät tykinlaukaukset, että taistelu vielä jatkui. Se kulki eteenpäin kuin myrskytuuli, ja murhaava ottelu alkoi uudelleen. Tämä oli taistelun ratkaiseva silmänräpäys. Päivä alkoi jo solua iltapuolilleen ja ruotsalaiset ratsumiehet, jotka olivat istuneet ratsailla ja taistelleet koko päivän, olivat aivan väsyneet, mutta kuningas huusi, "että hän tahtoi voittaa tai kuolla", ja hän innostutti niin miehiään, sekä ylhäisiä että alhaisia, että vaikka nämä pitivätkin kaikkea menetettynä, seurasivat he innostuksella kuningastaan kuolemaan. Ja niin käytiin vihollisen kimppuun ja tämä viimeinen taistelu kesti, kunnes yö tuli ja teki siitä lopun. Kaikki, jotka eivät voineet paeta, olivat otetut vangeiksi. Kuningas Kaarle ja hänen soturinsa olivat saavuttaneet mitä loistavimman voiton. Mutta kentällä virui kuolleita 8 tai 9,000 paikoille: "enemmän kuin puolet molemmista sotajoukoista yhteensä". Yli 2,000 vankia, yksikuudetta kanuunaa, koko kuormasto ja runsaasti varustettu leiri joutui voittajain saaliiksi.
Kaikista niistä urhoollisista, jotka tänä päivänä olivat taistelleet kuninkaan rinnalla ja ikäänkuin hänen silmiensä edessä, oli majuri Pekka Stålhammar urhoollisimpain joukossa. Hänen kuolemanhalveksumisensa ja kylmäverisyytensä oli useampaan kertaan herättänyt kuinkaan ihailua. Ah, hän ei tiennyt, että vanha mies taisteli lujasti toivoen löytävänsä surmansa taistelukentällä. Niiden monien keskellä, jotka kaatuivat kaikilla puolin, ratsasti vanha majuri koskematonna. Hänen oma poikansa kannettiin illalla kaupunkiin, vaarallisesti, vaikkakaan ei kuolettavasti haavotettuna, mutta hän itse oli säästynyt ikäänkuin meidän herramme tarkotus olisi ollut koetella häntä paljoa ankarammassa taistelussa kuin missä oli kysymys ainoastaan ruumiista.
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi hän illalla, kun hän seisoi poikansa sairasvuoteen ääressä, ja samassa kääntyi hän molempien toisten poikainsa ja Städin puoleen, jotka olivat samassa huoneessa, ja lisäsi: "Saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut!"
Ja niin kertoi hän edellisen yön tapaukset ja lopetti sanoilla:
"Olen tahtonut sanoa teille tämän, sillä en tiedä, mitä voi tulla tapahtumaan, ja te voitte elää ja kuolla siinä lujassa uskossa, ettei isänne ole koskaan poikennut kunnian tieltä!"
Kaikki olivat kuunnelleet häntä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella. Städ seisoi kalmankalpeana seinää vasten, ja haavotettu nuorukainen nosti kauniin päänsä vuoteesta ja suuteli isänsä kättä.
"Mutta yksi tietää kuitenkin, mitä voi tapahtua", kuului silloin ääni ovelta, ja kuningas, joka oli kuullut majurin kertomuksen, astui peremmälle huonetta. "Teitä on syytetty, majuri Stålhammar… mutta kuulin eilen teidän rukouksenne yhdessä poikienne kanssa ja olen nähnyt teidän tänään taistelevan kuten kunnian miehen… en tarvitse tietää enempää! Voitte olla tyyni tulevaan nähden. Mutta koska kuitenkin olen ajatuksissani tehnyt teitä kohtaan väärin, niin olen tahtonut sen teille tunnustaa, jotta voitte antaa minulle anteeksi, ja voitte luottaa minuun, ettei Ruotsin kuningas koskaan ole unhottava, mitä olette tehnyt tänä päivänä!"
Vanhusta, jota nämä sanat koskivat, ja yhtä suuressa määrin muitakin huoneessa läsnäolijoita liikuttivat tunteet, jotka vaihtelivat hämmästyksen, kunnioituksen, rakkauden ja kiitollisuuden välillä. He seisoivat vaiti. Pyhä vaatii hiljaisuutta, ja epäilemättä se oli pyhä hetki, jona toisensa kohtasivat näiden kahden miehen sydämet, yhdenvertaiset jalossa voimassa ja miehekkäässä ylevyydessä. Ja rauha, hyvän omantunnon siunaus, niin hyvin hänen sydämensä, josta suru lauhtui ja hälveni sovituksen taivaalle, kuin hänenkin, josta merkitsevät sanat lähtivät. Liikutuksella, jota hän ei voinut hillitä, tarttui majuri kuninkaan ojennettuun käteen ja päästi muutamin yksinkertaisin, mutta lämpimin sanoin sydämensä kyllyyden ilmoille.
Mutta vielä kerran aukeni ovi ja sen raosta näyttäytyi kalpea tytönpää, arasti vilkaisten huoneen ympäri.
"Niin, hän on siellä!" huusi tyttö kääntyen ulospäin. "Näin oikein, tulkaa vain, isäseni!"