Aurinko nousi ja valoi kultavirtaansa avarille lumikentille, joilla oli taisteltava yksi verisimmistä ja tärkeimmistä taisteluista, vanhan arkkipiispankaupungin muurien edustalla, kaupungin, jonka ihana temppeli kohosi siellä niin korkeana ja vakavana, äänettömyydessään saarnaten riemusta taivaassa, rauhasta maassa ja ihmisille hyvää tahtoa.
Hiljaisena ja synkin mielin oli majuri Stålhammar ratsastanut väkensä edessä, ja vanhat uroot, jotka olivat olleet niin monissa taisteluissa yhdessä majurin kanssa, eivät häntä enää oikein tunteneet. Koskaan eivät he olleet häntä nähneet sellaisena, kun merkki oli annettu. Hänen päänsä oli vaipunut alas rintaa vasten, ja hän näytti tuskin tajuavan, mihin matka piti. Hänen sotaratsunsa vei häntä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta eteenpäin. Kukaan ei ollut levottomampi kuin Städ, vanha korpraali, joka ratsasti kimollaan eikä kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin majurinsa ja oli oikein tuskissaan, kuinka hän pääsisi tämän puheille. Kun vihdoin oikea sivusta ratsasti Helgonamäkeä ylöspäin, joutui toinen rivi parin kiviaidan taa, jotka erottivat sen ensi rivistä ja estivät liikahtamasta lainkaan eteenpäin. Tässä vihdoin sai Städ tilaisuuden puhutella majuriaan.
Laukaukset ratisivat jo ensi rivissä. Kuningas Kristian, joka veljensä kera oli vihollisten vasemmalla sivustalla, oli alottanut hyökkäyksen, ja tanskalaiset ratsurykmentit hyökkäsivät rajuudella, joka aluksi näytti vastustamattomalta. Oli kuin he tahtoisivat näyttää teossa, mitä muuan heidän eversteistään oli niin kerskuvasti lausunut eräässä tilaisuudessa kenraali Aschebergille: "Me tahdomme ratsastaa kumoon ja tallata maahan koko teidän sotajoukkonne!" — ja suurine, hyvinruokittuine hevosineen, terveine, uhkeine miehineen, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan ruotsalaisille, näyttivät tanskalaiset voivankin toteuttaa everstinsä sanat. Rakuunat ja suomalaiset ratsumiehet joutuivat epäjärjestykseen, ja ainoastaan kuninkaan oma kylmäverisyys henkivartiainsa etunenässä ja Niilo Bjelke henkivartiorykmentteineen onnistuivat kestämään tämän hyökkäyksen painon. Mutta vihollinen katsoi jo saavuttaneensa voiton, ja kuningas tähysteli turhaan eskadrooniaan toisessa rivissä.
Tällöin majuri Stålhammar tuli pysähtyneeksi aivan Städin rinnalle, joka oli eskadroonan sivustamiehenä, ja korpraali katsoi tuikeasti majuriin sanoen:
"Aidat täytyy särkeä!" ja vanha rakas ääni teki terveellisen vaikutuksen majuriin. Hän kohotti katseensa, ja ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut muurit, ratsasti hän esiin ja katseli ympärilleen eikö jostakin paikasta voisi päästä niiden ylitse. Samassa ratsasti kenraalimajuri Wittenberg paikalle.
"Jumalan tähden, kenraali, antakaa meidän laskeutua ratsailta ja repiä muurit maahan", huusi majuri Stålhammar hänelle, ja tämä antoi ehdotetun käskyn, ja joka toinen ratsumies astui maahan ja ryhtyi työhön. Yhä tulisemmaksi kävi taistelu edessäpäin, kuultiin komentohuudot ja nähtiin, kuinka suomalaiset rakuunat, yhteensä seitsemän eskadroonaa, pakenivat taistelurintamasta. Jokaista käsivartta poltti kuin tulella, ja mitä raskaampi työ oli, sitä voimakkaammin jännittyi jokaisen jänne. Majuri Stålhammar unhotti silloin hirveät ajatukset, joita hän hautoi sielussaan, ja kun oli päästy ensimäisen muurin ylitse, hengitti hän syvempään ja alkoi saada takaisin entisen tyynen, pontevan ulkonäkönsä. Vihdoin, vaivaloisten ponnistusten jälkeen onnistuttiin pääsemään toisenkin muurin ylitse. Silloin olikin jo hyvä aika. Vihollinen oli tosin lyöty takaisin, mutta selviytyi uuteen hyökkäykseen, ja ruotsalaisten rivit olivat arveluttavasti harvenneet. Henkirykmentistä olivat miltei kaikki upseerit ammutut pois tai haavotetut.
Kuningas ratsasti toisen rivin jokaisen kuuden eskadroonan luo. Hänen otsansa oli säteilevä ja hänen silmänsä kirkas. Tässä nuorekkaassa olennossa luuli näkevänsä kaiken, mitä oli jaloa ja ihanaa, eikä ollut ratsumiestakkien alla ainoaakaan sydäntä, joka ei olisi sykkinyt riemuisasta toivosta saada mennä kuolemaan tämän kuninkaan puolesta. "Muistakaa, että olette ruotsalaisia!" huusi kuningas jokaiselle eskadroonalle, ja myrskyisä hurraa kuului vastaukseksi. Niin tuli hän majuri Stålhammarin eskadroonan luo, ja hänen silmänsä viivähti hetkisen vanhassa majurissa. Tapahtuma kentällä häämötti kuninkaan muistossa ja heitti yhdessä vihollisten hyökkäyksen kanssa, joka seurasi melkein heti tämän jälkeen, varjostavan hunnun aikaisemman näyn ylitse, isän, joka poikineen rukoili Jumalalta onnea taisteluun. Mutta jalossa mielessä, varsinkin ennenkuin sydän on ehtinyt kovettua elämän koulussa, on vahvempi taipumus uskomaan hyvää, ja sentähden väistyivät syyttävät varjot kentällä salaman nopeudella takalistoon, eikä kuningas nähnyt tai ei tahtonut nähdä mitään muuta kuin kullanpuhdasta uskollisuutta ja kunniallisuutta joka miehessä, joka nyt oli valmis hänen kanssansa uhraamaan henkensä ja verensä.
Ja nyt ryntäsivät eteenpäin nämä kuusi eskadroonaa, ja kuningas oli etumaisena tulessa. Tanskalaiset taistelivat erinomaisen urhoollisesti, mutta tämän hyökkäyksen painon ja voiman edessä eivät he voineet pitää paikkansa, vaan heidät työnnettiin kukkulalta alaspäin niinsanotun Galgvuoren juurelle. Täällä nousi tulinen käsikähmä, mutta kaikki peittyi ruudinsavupilviin, ja savusta kuului laukausten pauke, ja miekkojen kalske ja kuolevain huudot veren valuessa virtanaan lumella. Tämän taistelun aikaan sattui vihollisen luoti kuninkaan hevosen "Tottin" päähän ja kimmahti kuninkaan hattua vasten, jonka tähden hän nousi valkosen ratsun selkään, minkä hän oli saanut Ranskan kuninkaalta Ludvig XIV:lta ja joka oli nimeltään "Brillant". Täällä kuningas myös joutui äkkiä viholliseskadroonan eteen, jolla oli punaiset liput ja joita hän sentähden oli luullut smålantilaisiksi, kunnes ruudinsavu hieman hälveni ja hän näki valkoiset ristit. Silloin komensi hän hyvällä tanskankielellä ryntäämään eteenpäin ja käymään leikkiin, kunnes hän pääsi takaisin omiensa luo. Vihdoin nähtiin tanskalaisten rykmenttien ryntäävän ulos pilvestä. He pakenivat, ja ruotsalaiset eskadroonat ajoivat takaa. Mutta kun tanskalaisilla oli paremmat hevoset, saattoivat he kerta toisensa jälkeen pysähtyä ja järjestyä, niin että taistelu vähänväliä uudistui. Kuitenkin täytyi vihollisen lopulta jättää kaikki hukan omaksi ja paeta Käflingejoen ylitse, jolloin muutamia satoja heistä hukkui. Kuningas Kaarle ajoi heitä puolen peninkulmaa edelleen, ja kuningas Kristian sai kiittää onneaan, kun pääsi turvaan Landskronaan.
Käflingejoen rannalla piti kuningas Kaarle väkensä katselmuksen. Monia ylimmistä upseereista ei näkynyt, he olivat kaatuneet taistelun aikana, ja eskadroonatkin olivat pahoinpidellyt. Kuningas määräsi heidät järjestymään, ja nousi kysymys, mihin nyt oli ryhdyttävä. Muutamat arvelivat, että oli ryöstettävä vihollisen kuormasto, joka juuri kulki ohitse, ja kuningas näytti olevan antamaisillaan suostumuksensa siihen.
"Teidän majesteettinne!" sanoi silloin majuri Stålhammar. "Mielestäni tarvitaan teidän majesteettianne Lundin luona, ja luulen, ettemme ehdi sinne kyllin pian!"