"Petter parka!" sanoi hän, kun tämä oli lopettanut. "Kuinka köyhänä seisot edessäni… sinun laskusi ovat hyvin onnistuneet, mutta olet unhottanut yhden tärkeän asian, sen nimittäin, että on olemassa korkeampi tuomio kuin itse kuninkaankin… sen tuomiopöydän edessä olet pulmassa kaikkine juoninesi ja kurjine voittoinesi. Minusta nähden on sinua jo kohdannut tämä tuomio, ja isäsi kirous on kantanut hirveän hedelmän. Tietänet kai itsekin, että se mitä tahdot kostaa minulle on valhe, ja että sen tiedät, sen todistaa yrityksesi Kainin tavoin, veljensä murhattuaan, tukahduttaa ikuisen kostajan ääni omassatunnossasi!"
Ivahymy väreili Petter Laurinpojan huulilla, ja hän loi silmänsä maahan. Mutta silloin hätkähti hän, ikäänkuin hänet olisi vallannut äkillinen pelästys. Ja muutamien sylien päässä nousi ojasta tumma varjo, joka hyökkäsi eteenpäin vimmatulla vauhdilla ja piti pyssyään koholla.
"Nyt on hetkesi lyönyt, ilkeä petturi!" huudahti karkea ääni.
Kaikki tapahtui ajatuksen nopeudella, ja majuri näki Petter Laurinpojan nopeasti pakenevan, kintereillään roteva mies, joka oli ikäänkuin sukeltanut ilmoille ojasta. Hetkisen jälkeen näki hän vielä yhden varjon kiitävän ohitsensa kenttää myöten. Tämä oli Metta, ja hän nauroi hurjasti ja kamalasti juostessaan majurin ohitse.
Mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kuninkaan palaamisen jälkeen Benstorpiin kajahti laukaus Örtoftasta päin. — Kenraali Ascheberg, joka oli Johan Gyllestjernan luona, kiiti kuin salama uhattuun paikkaan. Mitä tästä oli tuleva, sitä ei tiennyt kukaan, mutta levottomuus nousi huippuunsa, kun kaksi tykinlaukausta kuului samalta taholta.
* * * * *
Kenraali Merhjem oli tosiaankin tullut joen ylitse, mutta kenraali Ascheberg pakotti hänet menemään takaisin. Silloin se hälytyslaukaus jyrähti viereisestä majotuspaikasta, johon hänen poikansa, everstiluutnantti Ascheberg oli sijotettu. Tästä laukauksesta oli seurauksena, että koko tanskalainen sotajoukko lähti liikkeelle, ja jollei onni tällä kertaa olisi ollut meikäläisten puolella, on epävarmaa, kuinka asia olisi voinut kehittyä. Mutta nyt oli tanskalaiset tykkänään sokaissut heidän suurempi lukunsa ja se oivallinen kunto, jossa kaikki heillä oli, heidän runsaiden muonavarojensa ja rahvaan halukkaisuuden johdosta heitä avustamaan, eivätkä he voineet kuvitellakaan, että pieni uupunut ja nälistynyt ruotsalainen joukko uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Hälytyslaukaukset olivat merkkejä lähtöön, mutta ei menoon Käflingejoen ylitse, vaan palausmatkan alkamiseen, ja niin selitti ruotsalaisen leirin liikkeet itse kenraali Merhjemkin. "Jumala oli lyönyt heidät sokeudella", huudahtaa henkivartiorykmentin eversti Niilo Bjelke.
Kuitenkin se, mitä oli tapahtunut, kiirehti ruotsalaisten liikkeitä. Rykmentti toisensa jälkeen lähti liikkeelle ja asettui siihen järjestykseen kuin oli käsketty. Kuudessa kolonnassa, jalkaväki järjestettynä kahteen, ratsuväki neljään, meni sotajoukko jäätyneen joen ylitse. Se tapahtui kohta puoliyön jälkeen, ja kuu oli vielä ylhäällä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja hyvin, paitsi että — kirjottaa yllämainittu Niilo Bjelke — "jää ruski kovasti, jotta ratsumiesten täytyi laskeutua ratsailta ja taluttaa hevosiaan suitsista." Heti päästyä ylitse pysähdyttiin asettuakseen taisteluasentoon ja käydäkseen suoraan vihollisen kimppuun. Silloin ilmotettiin, että maa täällä oli niin kelvoton ja leiri niin aitojen ja rotkelmain ympäröimä, että välitön hyökkäys oli mahdoton, ja kuningas päätti sentähden marssittaa joukkonsa edelleen vihollisen ympäri Lundiin. Kun kuu laskeutui kahden aikaan aamulla, lähdettiin taas liikkeelle. Kohta joen eteläpuolella marssittiin ohi Hobyn kirkon, jossa oli tanskalaisten etuvartio. Tämä huomasi ruotsalaisten retken ja ilmotti siitä päämajaan, mutta siellä pidettiin varmana, että retkeilijät olivat ainoastaan vahva osasto, joka oli lähetetty hyökkäämään Malmöhön. Tanskalaisessa leirissä ammuttiin hälytyslaukaus, mutta mitään enempää ei kuulunut, ja ruotsalaiset jatkoivat häiritsemättä kulkuaan.
Niin koitti päivä, ja nyt muuttui tanskalaisille uskomaton uskottavaksi, nyt syntyi liikettä heidänkin leirissään. He käsittivät kohta, että kuningas Kaarle tahtoi saavuttaa etua kukkuloista Lundin pohjoispuolella, ja nyt oli jouduttava ennen häntä. Kohta, kun sotajoukko oli riveissä ja järjestyksessä, alkoi siis kuningas Kristiankin suunnata kulkuaan samoja kukkuloita tai, kuten niitä nimitettiin, Helgonamäkeä kohden.
Ja niin kulkivat molemmat sotajoukot rinnatusten kuin missäkin kilpajuoksussa. Mutta ruotsalaiset ehtivät ensin perille ja hajaantuivat taistelurintamaan. Äärimäisenä oikealla olivat rakuunat, kuninkaan henkivartiorykmentti Niilo Bjelken johdolla ja eversti Braunhoffin rykmentti, toisessa rivissä samoin rakuunia äärimäisenä, sitte aatelislippu, edelleen eversti Gytenbergin rykmentti, sitte smålantilaiset ja vielä muuan rykmentti eversti Rehnsköldin johdolla. Jalkaväki asettui senjälkeen keskustaan kenraali Schulzin johdolla ja vasemmalla sivustalla oli taasen ratsuväkeä, mutta luvultaan paljo vähemmän kuin oikealla. Sotamarski Helmfeldt hoiti ylipäällikkyyttä ja hänen alipäällikkönään Ascheberg. Kuningas itse asettui oikealle sivustalle.