"Älkää menkö Petter Laurinpojan luo!"
"Rakas lapsi!" sanoi majuri hymyillen. "Poloinen Petter Laurinpoika on tainnut säikytellä ymmärryksen päästäsi…"
"Voi, minä en tiennyt, että Stålhammar oli sama mies, joka tarkotti niin hyvää äidilleni ja minulle!"
Mutta ikäänkuin pelästyen mitä oli sanonut juoksi tyttö ulos teltanaukosta ja katosi, ennenkuin majuri oli ehtinyt kysellä enempää. Hän harkitsi hetken, mutta hänestä oli niin luonnollista, että Petter Laurinpoika tahtoi tavata häntä kuolinhetkellään, ja kun vielä oli pitkältä puoliyöhön, ei hän epäröinyt täyttää onnettoman pyyntöä. Hän lähti rivakoin askelin Benstorpia kohden, mutta hieman pohjoisempaan, ja juuri hänen mennessään Örtoftajoen ylitse, erotti hän taasen omituisen tytön, joka läheni häntä.
"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan!" sanoi tyttö, ja suuret silmät tuikkivat niin hurjina majuria kohden. "Tuolla loitommalla kentällä makaa hän. Pian näette hänet", ja niin viittasi hän kädellään, mihinpäin majurin oli mentävä.
Tämä meni osotettuun suuntaan alas Käflinge-jokea kohden, ja siellä, ojaan kyyristyneenä, oli tosiaankin Petter Laurinpoika, joka nousi ja meni häntä vastaan. Tämän nähdessään aavisti majuri kohta, ettei kaikki ollut kuten piti, eikä palvelija viivytellyt selittäessään hänelle, miten asiat olivat.
"Pysy hiljaa, Pekka", sanoi hän. "Pieninkin huudahdus, pieninkin liikahdus, jonka teet, vie kuningas Kaarlen ja hänen sotajoukkonsa perikatoon… Näetkös tuolla loitommalla joen toisella puolen, kuinka musta juova liikkuu kuin käärme valoisan kentän reunalla… siellä on tanskalainen sotaväki kenraali Merhjemin johdolla, ja tarvitaan vain, että kohotat kätesi minua vastaan, niin tapahtuu hyökkäys!"
Majuri katsoi joelle päin, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian, että kurja petturi oli oikeassa, ja silloin tuntui ikäänkuin kaksiteräinen miekka vihlaisevan hänen sielunsa lävitse. Sellaista tuskaa kuin hän tunsi tällä hetkellä, ei hän koskaan voinut ajatella lankeavan ihmisen osalle. Ensi tuokiossa, kun veri kuumeisena syöksähti hänen päähänsä, tahtoi hän tarttua roiston kurkkuun ja paiskata hänet maahan, ja ääni hänen rinnassaan huusi, että se oli hänen velvollisuutensa, mutta samassa oli hänelle selvillä, että juuri täyttämällä tämän velvollisuutensa hän saisi aikaan paljo suuremman ja hirveämmän onnettomuuden kuin päästämällä roiston käsistään. Petter Laurinpoika silmäsi häneen, huomasi hänen epätoivonsa ja nautti siitä.
"Näes, minulla on sinulle jotakin sanottavaa", jatkoi hän, "ja vaivattuani paljo päätäni olen onnistunut löytämään paikan, joka on sangen sovelias ilmaistakseni sinulle, miltä minusta kerran tuntui seistessäni alttarin edessä Svenarumin kirkossa vihkiäkseni sinut ensimäiseen vaimoosi… Et kai muista oikein tuota päivää, mutta tahdon auttaa muistiasi oikealle tolalle. Olit houkutellut vanhan isäni jättämään rikkautensa sinulle, ja niin kietoutunut oli hän verkkoihisi, että kun onnistuin tämän estämään, tuli hän kirkkoon… kirkkoon alttarin eteen ja kirosi minut kaiken kansan nähden… Kaikki tuo on tulikirjaimin piirrettynä sieluuni, ja mitä enemmän tieni on mennyt alaspäin, sitä enemmän nämä muistot ovat kohonneet esiin ja vallanneet minut, ja minä olen vuosikaudet hautonut kostoa, joka voisi keventää kärsimyksiäni, ja niin olen kutonut silmukan toisensa jälkeen tähän kudelmaan, kunnes nyt vihdoin olen sen saanut valmiiksi… Ja nyt olet sinä kiedottu rikokseen, sinä kuten minäkin… sinä et enää koskaan ole kantava päätäsi korkealla miesten kesken… sinut tuomitaan ja sinä kuolet kavaltajana, ja jotta saisit juoda maljasi sakkaan saakka, voit viime hetkenäsi ajatella sitä, että minä, rikkaan Laurin poika, olen silloin päässyt valtaan ja kunniaan… minulla on taskussani kuningas Kristianin kirje, joka tekee minut Skånen rikkaimman pitäjän valtiaaksi… mutta käänny nyt vähän, näetkös nuo tummat varjot tuolla loitommalla Örtoftan luona? Tahdon sanoa sinulle, ketä ne ovat?… Kuningas Kaarle itse ja sotamarski seisovat siellä ja näkevät sinun puhuttelevan minua ja he ovat ennen nähneet minun tulevan vihollisleiristä ja tietävät, että minä olen salaurkkija… Luullakseni olen ajatellut asiani, ettei sitä tarvitse ajatella uudestaan!"
Näin puhui Petter Laurinpoika, ja hänen äänensä sävy samoinkuin asentonsakin ilmaisi, kuinka hän värisi nautinnosta nähdessään niitä hirveitä tuskia, jotka hän oli valmistanut viholliselleen. Mutta se äärimäinen kataluus, ihmishalveksumisen kaamea syvyys, joka ilmeni toteutetussa suunnitelmassa, teki päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tarkottanut. Pekka Stålhammar pääsi jälleen oman itsensä herraksi ja hänen leimuava katseensa nöyryytti ilkeän juonittelijan. Hänellä tuskin oli aikaa ajatella muuta kuin kuinka voisi estää sen suunnitelman, joka epäilemättä oli laadittu Petter Laurinpojan ja vihollisten kesken ruotsalaisen leirin yllättämisestä yöllä.